#414 Koti on siellä, missä sydän on

Moikka!

Lokakuu vaihtui marraskuuksi jo parisen päivää sitten. Monien mielestä tämä menossa oleva kuukausi on vuoden masentavin, pimein ja sateisin kuukausi - en tosin itsekään väitä vastaan. Masentavasta en tiedä, mutta aikaisin maahan laskeutuvan pimeyden voisi siirtää parisen tuntia eteenpäin. Koska pimeys laskeutuu niin aikaisin, on hankalaa saada koulun jälkeenkään mitään järkevää aikaan. Väsymys iskee kuin tikari sydämeen ja usein tekisi mieli koulun jälkeen vain kaatua sängyn pohjalle ottamaan pitkät päiväunet :D 

Itse olen kuitenkin onneksi löytänyt keinoja hallita ja hillitä tätä marraskuumasennusta, joksi sitä itse tuttavallisesti kutsun. Riittävän pitkät yöunet, paljon kahvia ja motivaatio yleiseen elämiseen kohdalleen - niillä pääsee jo pitkälle. Yritän nauttia sadepäivistäkin lähtemällä vaikka sadekävelylle kunnon varusteet yllä ja ottaaa pimeydestä kaiken irti polttamalla kasapäin kynttilöitä. Koirien mutaisten ja märkien tassujen puunaaminen ei kyllä ole lempipuuhaa, mutta ei kai siitäkään voi valittaa - itsepähän olen koirien hankintaan silloin aikoinaan suostunut.

Viikonloppuisin saa kuitenkin tassujen puunaamisesta ja jatkuvasta kuivaamisesta hiukan taukoa koirien ollessa talon isännän mukana metsästysreissuilla Ikaalisissa. Koirien kuulumisia kuunnellessa tulee väkisinkin hyvä mieli - kyllä ne karvaturrit ovat siellä metsässä aivan elementissään! Pääsisipä sitä joskus itsekin näille viikonloppureissuille mukaan katselemaan tassuystävien riemuloikkia sammalmättäiden yli... 

Alma on päässyt ahkerasti harjoittelemaan hirvikoiran taitojaan ja Pörri on syttymässä liekkiin koko ajan enemmän ja enemmän! Kuulemma tämä jälkimmäisenä mainittu laittaa pystyyn hirveän shown, mikäli isäntä kehtaa jättää se autoon ja ottaa toisen koiran mukaan. Sama tietenkin toisinpäin.

Fiksuna koirana taitaa Pörri kokea hiukan ihmisvihaa - että ne kaksijalkaiset kehtaavatkin jättää autoon odottamaan ja lähteä itse metsän siimekseen pitämään hauskaa! Pörrin mielestä Almalle ei pitäisi antaa vuoroja ja hänen ylhäisyytensä pitäisi saada yksinoikeus metsässä liikkumiseen.

Alma on päässyt vierailemaan myös hirvenkaadolla muistaakseni pariinkin otteeseen. Kakara on ollut ihan innoissaan, mutta onneksi ei ole kuitenkaan lähtenyt omimaan hirvenraatoja itselleen, vaan käyttäytynyt sivistyneesti. Kyllä niistä kultapienistä saa aina olla ylpeä <3 

Alman jalkakin on siis täysin parantunut ja se on täydessä terässä. Leikit takapihalla ovat sitä samaa rajua laatua, kuin aina ja meno sen kuin yltyy ilmojen viiletessä! Joku koiriamme tuntematon saattaisi useampaankin otteeseen miettiä, onko leikki enää edes leikkiä :D Onneksi siihen kuitenkin tottuu - hyväntahtoista peuhua kaikki - kuulostaa vain pahemmalta kuin on.

Pörri on myös aloittanut tiheämmän sisällä vierailemisen. Sadetta inhoavana koirana se muutamankin pisaran tippuessa on raapimassa takaovea päästäkseen sisälle kuivaan ja lämpimään. Ei siinä muuta, mutta ne kuraiset tassut ja koirien väliset rajut leikit sisällä käyvät välillä vähän hermoille. Ruoka-aikana kumpikin koirista on hyvin innoissaan ja vaatelias. Viimeistään ruoka-aikaan kumpikin koirista ilmestyy sisälle ja alkaa tuijottaa milloin nyt ketäkin. 

Alman karvanlähtö jatkuu ja Pörri on mustasukkainen Alman saamasta harjauksesta. Kun Almaa harjataan, tulee Pörri vaativasti väliin kiehnäämään ja tuijottamaan. Kun se sitten saa osakseen harjausta kunnon harjalla, se oikein kääntelee itseään sen mukaan, mistä haluaa itseään harjattavan. On se suloinen <3

Alma puolestaan ei arvosta harjaamista ollenkaan - se mieluummin lähtee puuhastelemaan omiaan Maurice-vinkulelun kanssa. Tai sitten se vain kävelee ympäriinsä häntä heiluen. 

Minulla puolestaan menee hyvin, kuten oikeastaan aina. Motivaatiota löytyy, kun sitä tarvitsen ja haluan ja pystyn nauttimaan elämän pienistäkin onnen hetkistä. Aika kuluu aikalailla kouluhommien kanssa, tallilla ja koirien kanssa, enkä itse asiassa kaipaa elämääni mitään muuta näiden lisäksi. Olen onnellinen näin. 

Tänäänkin nautin äärimmäisen paljon kymmenen kilometrin kävelylenkistä läheisessä metsässä. Makasin neljäkymmentä minuuttia puunrungolla taivasta ja paikallaan pysyvää, mutta toisaalta niin elävää metsää katsellen. Tunsin allani makaavan puun pienoisen liikkeen ja korvissa suhisevan tuulen. En olisi halunnut koskaan lähteä - niin hyväksi tunsin oloni ollessani siinä metsän keskellä. Paikallani. Hetken irti arjen kiireistä ja kaikesta hektisyydestä. Annoin itselleni hetkeksi luvan vain olla, tekemättä mitään. Rauhoittua, ja tehdä jotain, joka saa oloni tuntumaan hyvältä. Jotain, joka tuntui tuovan loputtoman rauhan ja mielyhyvän tunteen koko kehoon. Tavallaan ne neljäkymmentä minuuttia olivat elämäni taianomaisimmat ja jättivät minuun lähtemättömän, entistä suuremman kaipuun kunnon erämaahan ja luonnon keskelle. 

Siinä metsässä puunrungolla maatessani ja pienoisen sateen vihmoessani kasvoilleni tajusin, että ihan oikeasti metsä on paikka, jossa minulla itselläni on paras olla. Metsä ei kiirehdi mihinkään, seon, mutta elää. Metsän keskellä maatessani sain samalla luvan olla rauhassa, kiirehtimättä mihinkään. Sain hetkeksi vapauden liidättää ajatuksiani maailman äärissä ja lahjan katsoa järkähtämätöntä luontoa kunnioittavin silmin. Tajusin, että sinne sydämeni oikeasti kuuluu, eikä tule sieltä koskaan poistumaankaan. 

Tätäkin pientä ajatustenjuoksua kirjoittaessani palautan mieliini humisevat koivut ja männyt, pikkulintujen laulun ja joen kohinan. Palautan verkkokalvolleni sen aina niin rentouttavan ja turvallisen luonnon ja ihollinen kostean sammalen ja paljaan puun tunnun. Sinne kuulun. Enkä ole niitä ihmisiä, jotka haluavat riistäytyä pois paikasta, jonne kuuluvat. Haluan jäädä sinne metsän keskelle. Vain makaamaan puun rungolle miettimättä mitään sen kummempia. Vain nauttimaan elämästä hetkessä, sellaisena kuin se on. Aitona.

Missä on sinun turvasatamasi?

Mitä pidit postauksesta?