#373 Viimeisen kerran

Olen lykännyt tämän postauksen kirjoittamista koko syksyn, enkä vieläkään haluaisi kirjoittaa tätä. Tämä postaus on kuitenkin äärimmäisen hankala kirjoittaa, mutta jotta voin jatkaa blogin kirjoittamista jollakin tasolla normaalisti, on tämä postaus pakko kirjoittaa. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämän postauksen kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa ja sattuu sydämeen. Kyynelet meinaavat virrata vuolaasti, kun joudun tätä kirjoittamaan. 

I'm sorry, this post is only in Finnish again, 'cause it's very hard to write these things twice... I just can't...

Aloitetaan tämä tarina aivan syksyn alusta, jolloin Rusthollista tuli viesti, joka sai miettimään asioita. Ratsutila Rusthollin tuntitoiminta jatkuisi enää yhden syksyn, jonka jälkeen tuntitoiminta loppuisi. Tämä taas tarkoittaisi sitä, että osa hevosista lähtisi myyntiin - ja yksi lähtevistä tulisi olemaan Ferrari. Viesti, jonka saimme, oli hyvin liikuttava ja sai itse kullekin Rusthollissa ratsastavalle kyynelet silmiin, kuten myös minulle. 

Yritin jatkaa ratsastusta normaalisti, mutta jokaisella kerralla lähestyvä ero Ferrarista ja muista Rusthollin hevosista raastoi yhäkin enemmän, tuntui yhä lähemmältä. Varsinkin viimeisimmät tunnit Rusthollissa saivat nauttimaan jokaisesta yhteisestä hetkestä näiden äärettömän rakkaiden hevosten kanssa. Samalla jokainen tunti sai kyynelet silmiin. 

Asiaan toi hiukan helpostusta kuitenkin kysymys siitä, haluaisinko jatkaa työskentelyä Unon kanssa kahdesta kolmeen kertaa viikossa. Pienen hiomisen jälkeen homma oli päätetty, ja vaikkei Rustholli enää ratsastuskouluna jatkaisikaan, en joutuisi luopumaan kaikista hevosista. Näistä suunnitelmista hiukan lisää alempana. 

Loppusyksystä tunnit Ferrarin kanssa menivät älyttömän hyvin, se kulki rentona ja pätkittäin peräänannossakin. Hoitaessa se oli äärettömän läheisyydenkipeä ja ystävällinen, ja tuntui, kuin olisin saavuttanut sen kanssa yhteyden, jota hain koko sen vuoden, jonka sain ponin kanssa työskennellä. Jokaiselta tunnilta Ferrarin kanssa saavuin älyttömän onnellisena, ja jokaisella kerralla, jona ponin tapasin, halasin sitä ja kerroin sille, että se on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. 

Tieto siitä, että tiemme päättyisi parin kuukauden sisällä, raastoi. Jokainen ilta ennen nukahtamista mietin, mitä teen, kun se ei ole enää tallilla piristämässä minua ja parantamassa päivääni. Toivoin, että ehtisin hyvästellä sen ja kertoa, että rakastan sitä. Ikuisesti. Halusin kertoa sille, että vaikka alku oli takkuinen, siitä tuli liian tärkeä aivan liian nopeasti. 

Tiemme alussa en ajatellut, että voisin koskaan rakastua johonkin niin omapäiseen ja säikkyyn poniin, kuin Ferrariin. Toisin kuitenkin kävi, löysimme yhteyden ja äkkiä se olikin poni, jonka selässä minulla oli kaikkein turvallisin olo. 

Kuitenkin, kun viimeinen ratsastuskoulun tunti koitti 17.12, en arvannut, että näkisin ponin viimeisen kerran, ehkä koskaan. En osannut koskaan arvata, että joutuisin luopumaan siitä niin pian. Toisin kävi, ja kun saavuin tallille 20.12 ratsastamaan Unolla, ei Ferrarin kamoja ollut missään - eikä poniakaan löytynyt mistään. Se oli lähtenyt uuteen kotiinsa. En ollut ehtinyt hyvästellä sitä, joka toisaalta saattoi olla hyväkin. 

Oli kuitenkin raastavaa tietää, että se oli poissa. Etten näkisi sitä enää, että tiemme olisi ohi. Tiemme oli aivan liian lyhyt, mutta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain viettää maailman parhaan vuoden tämän pirullisen ponikullan kanssa. Se opetti minulle enemmän, kuin olisin koskaan voinut uskoa. 

Oli raastavaa tietää, että sain siihen yhteyden liian myöhään, että opin rakastamaan sitä liian myöhään. En kuitenkaan osaa kuvitella, että olisin viettänyt kuluneen vuoden minkään muun nelijalkaisen seurassa. 

Kiitos, Ferrari. Kaikesta. Siitä, että opetit minua luottamaan johonkin arvaamattomaan. Kiitos siitä, että autoit minua ymmärtämään, mikä on oikeasti tärkeää. Ja anteeksi siitä, että ymmärsin liian myöhään, että olet parasta, mitä minulle on koskaan sattunut. 

On paljon, mitä haluaisin sanoa, mutta mitä en osaa pukea sanoiksi, mille ei ole edes keksitty sanoja. Haluaisin pystyä pukemaan sanoiksi kaiken sen rakkauden, kaipauksen, kiitollisuuden ja ikävän. En osaa pukea sanoiksi tällä hetkellä yhtään mitään. Ikävä raastaa, mutta samalla tulevaisuuden tuulet innostavat. En tiedä, mitä tuntea. 

Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää

- Ohikiitävää, Juha Tapio

Älä lähde vielä pois
pysy vielä hetki siinä
Jospa meitä vielä ois
se ei ois mahdotonta
Älä lähde vielä pois
kohti yötä valotonta
Siinä kaikki

-Älä lähde vielä pois, Juha Tapio

Sä haihdut hiljaa pois, kun aika parantaa
Mut mietin aina sua kun joku muu mua koskettaa

---

Sä haihdut hiljaa pois, kun aika parantaa
Mut mietin aina sua kun joku muu mua koskettaa

-Liikaa sussa kii, Mikael Gabriel & Isac Elliot

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi
Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy
Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.
Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy
Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen

-Kuolevainen, Johanna Kurkela

Don’t turn away
There’s still time
A tiny moment
Don’t let go today
We can still shine
We are not broken
Scares to see that we are
A step a way
The one to take us
one way wrong way

Say nothing is over
Though everything’s crazy
Be brave and trust me
It’s not a game over
We gotta try harder
You gotta stay with me
There’s nothing we can’t reach
Cause nothing is over

- Nothing is over, Sunrise Avenue

Olen kuitenkin onnekas siinä suhteessa, ettei minun tarvitse jättää Rusthollin hevosia koskaan, vaikka ratsastukset siellä sujuvatkin jatkossa hiukan eri tavalla. Ratsastan Unolla kahdesti viikossa, mutta satunnaisesti saatan päätyä muidenkin heposten selkään. Käyn yhä opetuksessa sen kaksi kertaa viikossa, mutta suurimpana muutoksena on se, että tunnilla on vain kaksi henkilöä - yksi minun lisäkseni. 

Unon kanssa tutustumme toisiimme hitaasti ja pyrimme saavuttamaan hyvän yhteisymmärryksen. Jatkossa pääsette lukemaan meidän matkastamme, yli vaikeuksien ja helppojen kausien. Blogi saa siis uuden päätähden, jolle teen oman esittelysivun sitten hiukan myöhemmin. 

Toivon, että pääsen viettämään Unon kanssa mahdollisimman monta vuotta, eikä tiemme lopu niin pian, kuin minun ja Ferrarin tie. 

En tiedä, onko tämä sitten alku, loppu, alun loppu vai lopun alku. Sitä on mahdotonta määrittää vielä tässä vaiheessa, mutta silti olen älyttömän kiitollinen. Kaikesta.