#434 Tässä sitä taas ollaan

Osaakin olla hankalaa istua siihen näytön ääreen näpyttelemään muutama sana. Tai edes ajatella koko asiaa. Tai harkita sen miettimistä. Ja osaisittepa arvata, kuinka monta kertaa olen harkinnut bloggaamisen miettimistä ja sitä, pitäisikö nyt vihdoin ja viimein antaa blogille se kuolinisku, jota se pari vuotta on odottanut. Ehkä jostakin kertoo kuitenkin se, etten totuuden nimissä edes halua lopettaa. Haluan jatkaa, mutten tiedä, miten.
Viimeksi kirjoitin postauksen joulukuun puolessa välissä. En edes muista, milloin viimeksi olen tälle puolelle tarinoinut koirista. Niin, ja piti niistä hevosistakin jotain kirjoittaa. Muistaakseni.
On äärimmäisen hankalaa tietää, mistä pitäisi aloittaa. Kolmen kuukauden takaa? Tammikuusta? Viikon takaa? Tästä päivästä? Tuntuu turhauttavalta, että käytännössä jokainen viimeisen vuoden aikana julkaisemani postaus on ollut luokkaa "tämä on tapahtunut viimeisemmän kuukauden/kahden kuukauden sisällä." Ne ovat postauksia ilman punaista lankaa ja sanomaa. Tuntuu siltä, etten osaa enää edes kirjoittaa muuta, kuin jaarittelevia esseitä. Kai yksi tai kaksi postausta vielä menee samalla tavalla jaaritellen kuluneiden kuukausien kuulumiset? Eikö? Laitetaan menemään.

Joulukuu

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille! Ai olen neljä kuukautta myöhässä? Ehkä parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. 

     Jos joulukiireitä ei oteta huomioon, oli joulukuu kuukautena aika kiva pakkaus. Myönnetään, muistikuvia ennen 24. päivää ei ole, mutta ainakin joululoma oli ihana. Pitkästä aikaa saimme perheenä viettää ihanan loman ilman henkeään heittäviä koiria tai flunssaisia ihmisiä. Lunta oli Kangasniemellä, joten saimme viettää ihanan valkean joulun oman perheen kesken - siinä sivussa oli mukavaa nähdä myös sukulaisia. 

Joululoma oli täynnä ihania hetkiä, taianomaista lumisadetta, lukemista, pitkiä päiväretkiä lähiympäristössä, römyämistä umpimetsässä ja nauttimista hetkessä. Koko muu maailma unohtui loman ajaksi ja hetken aikaa sai vain hengittää. Hengittää niin puhdasta ilmaa, ettei tosikaan. Herätä katsomaan ympäröivää metsää, joka joka kerta ovesta ulos astuessa tuntui sulkevan sisäänsä. Antavan luvan hetken ajan vain olla. 

     Ettekä usko, miten koirat nauttivat. Ei kovia asvalttiteitä, muiden koirien ohituksia tai lyhyessä hihnassa kulkemista. Sen sijaan tuntikausien metsäretkiä, kymmenen metrin hihnat ja loputtomasti aikaa vain niitä kahta varten. Tällä kertaa, runsaan liikunnan ansiosta, edes Pörri-Herkkis ei masentunut siitä, ettei saanut olla vapaana ja hautautunut sängyn alle. Kyllä, niin se pääosin tekee, jos ei saa olla vapaana.

    Rauhallisissa merkeissä meni myös uusi vuosi, jonka jälkeen tapahtuikin raju pudotus kohti arkea. Kunnon metsää ei lähimaillakaan, pelkästään liikenteen meteliä, huonolaatuista ilmaa ja loputon asvalttiviidakko. Siitä tähän päivään asti on ollut vaikeaa sopeutua elämään metsän ulkopuolella. Halu metsään niin meillä ihmisillä, kuin koirillakin, on aivan uskomattoman kova.

Tammikuu

Jep, ei mitään muistikuvia. Jos kuvakansioita katsoo, niin kamera kulki mukana vain kahdella "retkellä", joista toinen suuntautui Lemmenlaaksoon ja toinen Kytäjä-Usmin ulkoilualueelle Hyvinkäälle. Päiviin taisi tammikuussa kuulua vain normaaleita kävelylenkkejä - viikonloppuisin tietenkin pidempiä ja "metsässä." Metsällä tarkoitan lähinnä junaradan takana sijaitsevaa metsälöä, jonne eksyy aina ja joka kerta. Vaikkei se ole edes iso alue. Ja vaikka olemme siellä kävelleet parin vuoden ajan käytännössä viikottain. Ratsastukset jatkuivat viikottain ja menin hieman vaihtelevammilla ratsuilla, joka tekikin oikein hyvää.

Kuvat tammikuulta ovat laadultaan aika järkyttäviä, mutta minkäs sitä Suomen talvelle tekee...

Mikäli muistan oikein, oli tammikuu masentavan harmaa ja sateinen kuukausi. Jotkut kuvailisivat sitä ikuisen marraskuun jatkoksi. Niin minäkin. Valon määrä ei vielä juurikaan lisääntynyt ja vettä losotti vähintäänkin joka toinen päivä. Ja hei, koirat saivat jatkaa ikuista suihkurumbaa. Ei Pörrikään ole pitkään aikaan enää järjestänyt draamanäytöstä veden osuessa sen pieniin, herkkiin tassuihin. Välillä se näyttää melkein nauttivan. Historiallista.

25.1 Kävimme Lemmenlaaksossa käppäilemässä ja olen edelleen sitä mieltä, että on se vähän ruppana ja synkkä metsäalue. Ja kolme neljäsosaa vuodesta vaarallisen liukas joko jään tai mutavellin takia. Joka tapauksessa, käveleminen missä tahansa muualla, kuin asvaltilla, on hyvä juttu. Yritin kuvata koiria, alla tulos. Yritin kuvata metsää, mutta kuvien onnistumisesta kertoo varmaankin se, ettei niitä tässä postauksessa näy.

26.1. Kävimme Hyvinkään Kytäjä-Usmilla retkeilemässä. Kamera pääsi mukaan, samoilla tuloksilla, kuin edellisenäkin päivänä. Masentavaa. Auringonlasku oli kaunis ja kävelylenkki ihana, mutta kuvat eivät vaan  sattuneet onnistumaan.

Helmikuu

Nyt on huhtikuu. Miten minun olisi edes tarkoitus muistaa, mitä helmikuussa tapahtui? Ai niin, hiihtoloma! Ja yhteishaku.Tämän vuoden hiihtoloma, nykyään kai nimityksellä talviloma, sujui vähän erilaisissa merkeissä. Olimme mökillä kahdestaan äitini kanssa, koska muu perhe oli kipeänä. Koirat jäivät myös kotiin, eli koirien osalta ei talvilomasta ole paljoakaan kerrottavaa. Ne kävivät normaaliin tapaan lenkeillä ja ulkoilivat takapihalla.

Hiihtoloma meni aikalailla mökin lähellä metsässä römytessä ja jään paukkeen kuuntelemisen parissa. Epätoivoisesti yritin kuvata koskea ja lintuja, mutta kovin kummoista tulosta se ei todellakaan tuottanut, mutta ei aina voi onnistua. Loma oli ihana ja teki tehtävänsä, vaikka jännitysmomentteja siinä oli vähän liiaksikin. Muun muassa hengenvaarallisen liukkaat tai mutaiset tiet ja ensimmäisen yön elo sähköttä toivat vaihtelua muuten niin tasapaksuun elämään. Tai silloin se oli.

(Yllä sijaitsevan kuvan tarkennus on tarkoituksella jäässä :D)

Yhteishaut alkoivat helmikuussa ja silloin tuli aika päättää, minne haluan yläasteen jälkeen suunnata. En tiedä, kuinka merkitsevä se päätös loppupeleissä ja koko elämän kuvassa on, mutta merkittävältä se tuntui ja yhä tuntuu. 

     Helmikuussa en turhan paljoa ratsastellut juurikin hiihtoloman takia, mutta kerrat hevosten selässä olivat opettavaisia ja sain taas takataskuun muutaman idean siitä, miten omaa ratsastusta täytyisi lähteä viemään eteenpäin. Mutta sitten tulikin kuukausi, joka muutti kaiken.

Viimeinen auringonlasku <3

Maaliskuu

Jokainen on kuullut maapalloa piinaavasta koronaviruksesta? Jo ennen maaliskuuta? Ja varmasti jokainen tiesi sen rantautuvan Suomeenkin jossain vaiheessa, mutta silti sen aiheuttama poikkeustila tuli joillekin hieman yllättäen. Se on ainakin varmaa, että maaliskuussa suomalaisten(kin) elämä meni uusiksi.

Varmasti jokaisella oli omat suunnitelmansa kevään varalle, mutta uskoakseni jokaisen vähääkään kodin ulkopuolelle ulottuvat suunnitelmat menivät jollain tasolla uusiksi. Näin kävi myös omalla kohdallani. Isossa kuvassa peruuntuneet kisasuunnitelmat, koko kevään ajaksi omalta osaltani perutut ratsastukset, lukioiden ainevalintatilaisuuksien peruuntuminen tai hiljaisten retkipaikkojen valitseminen niiden tunnetumpien sijaan ovat vähemmän kuin pisara meressä. Enkä haluaisi valittaa - monet menettävät työnsä, läheisiään tai oman henkensä. Enkä valita. 

     Toki kevään suunnitelmien peruuntuminen harmittaa, mutta tämän tilanteen kanssa on nyt vain elettävä. Toivotankin jo tässä vaiheessa postausta kaikille jaksamista, voimia ja kärsivällisyyttä - kyllä tämä tästä, kunhan kaikki noudattavat ohjeita, puhaltavat yhteen hiileen ja muistavat auttamisen tärkeyden. Yhdessä tästäkin selvitään!

 Pörrin ilme, kun se kuuli, että jatkossa kaikki jatkavat eloaan kotona.

Maaliskuu sujui kotona kouluhommien parissa ja koirien kanssa aikaa viettäessä. Itse en ollut ihan täydessä vedossa, mutta tällä hetkellä olen taas kunnossa. Sitäkin paremmalla syyllä yhtäkään ihmiskontaktia ei kieltojen jälkeen ole tullut ja olenkin kokenut tärkeäksi noudattaa kaikkia ohjeita ja ottaa mieluummin turhan varman päälle. Vaikka kävimmekin muutaman kerran bongailemassa lintuja, pysyttelimme joko autossa tai tyhjillä bongauspaikoilla - esimerkiksi lintutorniin tai sen lähelle emme kokeneet tarvetta änkeä, mikäli siellä oli jo valmiiksi ihmisiä. 

Huhtikuu

Huhtikuu jatkoi osaltani edelleen hieman epäkuntoisena, ratsastamatta ja kotioloissa. Tällä hetkellä olen onneksi taas kunnossa ja pääsen jatkamaan kouluhommia ja ulkoilemaan annettujen ohjeiden ja rajoitusten rajoissa. 

      Tähän mennessä huhtikuu on noudattanut aikalailla maaliskuun kaavaa. Lintujen bongailua, koirien kanssa touhuamista, koirien kanssa liikkumista ja ajan viettämistä perheen kanssa. Ei kai oikein muuta. Sää on vihdoin kohdallaan ainakin hetkellisesti, samoin ilma alkaa hiljalleen lämmetä. Pihatöitä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta mikäs sen parempaa, kuin pihalla puuhailu keväisessä ilmassa?

11.4 Lähdimme aamusta kuvaamaan sinivuokkoja Sipooseen. Aamusta ensinnäkin siksi, että siellä ei ole silloin muita ja toiseksi siksi, että aamun valo on kaikkein paras kuvaamiseen. Minun mielestäni ainakin. Kahden tunnin puskassa makaamisen jälkeen kävimme vielä taapertamassa metsässä seitsemän kilometrin lenkin rauhallista tahtia. Merkityistä reiteistä ja nuotioista pysyimme mahdollisimman kaukana ja samoilimme vähän omia reittejämme.

Mielestäni yksi ihanimmista asioista retkeilyssä on se, ettei tiedä, missä on. Voi vain kävellä, laittaa jalan toisen eteen ja tuntea metsän pohjan kenkiensä alla. Kuunnella keväistä lintujen laulua ja haistella metsän puhdasta ilmaa. Kaikkein parasta on kuitenkin se, että hetken ajaksi saa unohtaa kaiken maailmassa tapahtuvan ja elää hetken ajan, kuin ei olisi olemassakaan. 

     Niin, ja Sipoonkorvessa tuli käytyä toisenkin kerran. Ja muutamassa muussakin metsikössä. Ja valokuvattua lintuja ikkunasta ja maattua vielä kuinka monta kertaa kuvaamassa kasveja. Että sellasta.

-     -     -     -     -     -     -     -

Siinäpä ne kuluneet kuukaudet pähkinänkuoressa. Vaikka arki on tällä hetkellä hyvin erilaista normaaliin verrattuna, yritän pysyä positiivisena - valittaminen ei auta, ja kuten yllä sanoin, isossa kuvassa omat kevään pilalle menneet suunnitelmat eivät paina käytännössä mitään. Monen arki ja elämä on tällä hetkellä hyvin hankalaa taloudellisesti, mutta monessa perheessä esimerkiksi perhesuhteet ovat varmasti kovilla - puhumattakaan siitä, että monet menettävät läheisiään tai henkensä. Yritänkin itse pysyä kiitollisena siitä, että läheisilläni ja minulla on asiat hyvin.

Hurjasti voimia, jaksamista, tsemppiä ja kärsivällisyyttä ihan jokaiselle tähän hankalaan ja kaikkia rasittavaan tilanteeseen. Tulee vielä aika, jolloin asiat ovat paremmin. Eri tavalla, mutta paremmin.

#433 Takaisin juurille - missä nyt mennään ratsastuksen suhteen?

Onpas ollut haipakkaa ihan koko syksyn ajan, tuskin tässä on ehtinyt bloggeria avatakaan! Koulussa on ollut puuhaa aivan tuhottomat määrät ja nyt on ollut pakko panostaa ehkä normaaliakin enemmän - onhan lukioon hakeminen edessä ihan parin kuukauden päästä. Saa nähdä, miten siinä sitten loppupeleissä käy...

Kulunut syksy on huomattavasti verottanut omia voimavarojani, koska vapaata aikaa ei liiaksi ole löytynyt viimeisimpien kuukausien aikana. Milloin on ollut muuten vaan kiire ja milloin olen kipeänä ollessani kasannut tehtäväkasaa keskelle huoneeni pöytää. Nyt tämän syksyn uurastus on kuitenkin ohi ja 21.12 saan vihdoin siirtyä kauan odotetulle lomalle. 

Uskoakseni moni tämän blogin lukija (onko teitä vielä?) luki tätä pitkään vain hevoskuulumisten takia. Sen takia tämän blogin alunperin perustinkin. Ajat kuitenkin muuttuvat ja nyt on kulunut pari vuotta ilman yksiäkään hevoskuulumisia - mitä siis kävi? 

kuvassa Sera

Lopetin viime vuonna ratsastuskoulussa ja tein vuoden mittaisen vuokrasopimuksen maailman ihanimmasta tammasta. Ratsastin tätä tammaa kahdesti viikossa koko vuoden ajan ja valmentauduin aktiivisesti, mutta omistajan toiveesta en siitä koskaan mitään julkaissut. Ja ehkä ihan hyväkin. Tämän vuoden aikana sain harrastuksesta enemmän irti kuin koskaan aiemmin, rakastuin tähän hevoseen korviani myöten ja opin enemmän uutta, kuin missään tilanteessa olisin uskonut! Tässä onkin hyvä muistutus teille kaikille siitä, että ennen, kuin julkaiset mitään kenenkään toisen hevosesta, muista kysyä se lupa - ja myös noudattaa sitä. 

Nykyään en enää ratsasta tätä kyseistä hevosta. Syksyllä olikin siis edessä suuria päätöksiä harrastuksen jatkamisen suhteen. Oli mahdollisuus, että alkaisin vuokrata jotakin toista hevosta, mutta lopulta päädyin ratsastuskouluun. Miksi, voi joku ihmetellä. 

Syksyn alussa olin tilanteessa, jossa koin kaikkein tärkeimmäksi päästä jatkamaan aktiivista valmentautumista itseäni kehittäen. Lisäksi yhä koen, että monilla hevosilla ratsastaminen on rikkaus ja vie eteenpäin. Salaa myös toivoin, että löytäisin itselleni uuden treenikaverin, johon voisin huoletta kiintyä ja opetella tämän harrastuksen saloja. Kaikki tämä toteutuikin - loppujen lopuksi asiat menivät niin paljon paremmin, kuin koskaan olisin uskaltanut kuvitella.

kuvassa Gipa 

Loppujen lopuksi keräsin kimpsuni ja kampsuni ja 7.9. suuntasin Pornaisissa sijaitsevalle Kumpumäen tilalle. Totta puhuen paikka tuntui alusta alkaen kodilta - opettaja on äärimmäisen hyvä, jokainen kohtaamani iloinen ja hyvävointinen ja tallihenki on uskomaton. Oikeastaan jo ensimmäisellä kerralla tiesin, että tänne tulen jäämään, enkä mieluusti lähde kulumallakaan. 

Alunperin lähdin kokeilemaan paikkaa, koska sillä on yleisesti todella hyvä maine. Keneltäkään en ollut kuullut paikasta mitään negatiivista ja nettisivujenkin perusteella kaikki vaikutti toimivan hyvin - lisäksi seuratoiminta on vilkasta ja tallikisoja usein. 

Nyt Kumpumäessä muutaman kuukauden käyneenä voin sanoa, etten päätöstä ole katunut kertaakaan. Jokainen ratsastamani hevonen on ollut mukava uusi tuttavuus, mutta erityisesti sydämeni on vienyt iso kiltti jätti Sera. Kyseessä on reilut 170cm korkea Latvialainen lämminverinen ratsuhevonen, jolta ikää löytyy vuodenvaihteen jälkeen seitsemän vuotta. Se on mitä uskomattomin hevonen sekä tallissa, että ratsailla. Välillä tallikäyntien parasta antia tuntuvat olevan ne hetket, kun se nukkuu olkapäälläni tai rapsuttaa toppatakkini karvahuppua - se on sylissä aina, kun se vain on mahdollista. 

Yllä olevassa videossa Sera ja minä 2.9

Ratsastaessa Sera on päivästä riippuen vähän mukavuudenhaluinen tai reaktiivinen, joskus jopa ruutitynnyrimäinen. Kiltti se silti on kuin mikä - se vain on luonteeltaan reaktiivista ja helposti jännittyvää sorttia. Seran ratsastettavuus ja asenne ovat kuitenkin saaneet minut pauloihinsa jo ihan ensi hetkistä lähtien. En tiedä, olenko koskaan tavannut yhtä yritteliästä ja miellyttämisenhaluista hevosta. Ikäisekseen se osaa paljon, mutta hankalan kohdan tullessa eteen se jaksaa aina yrittää uudestaan, vaikka alkaisikin ärsyttää. Kovin paljoa en osaa sanoa, mutta yksi asia on varmaa - tätä tammaa en halua menettää. 

kuvassa Sera

En tiedä, voisiko Seraa mahdollisesti kutsua vakiratsukseni - mitään virallista ei ole sovittu. Onnekseni olen kuitenkin saanut kiivetä sen selkään lähes joka kerta Kumpumäellä käydessäni. Se tuntuu joka kerta opettavan jotain uutta ja tärkeää, enkä haluaa hukata yhtäkään näistä oppitunneista, jotka se minulle antaa. Seran kanssa jokin tuntuu olevan paikallaan, juuri niin kuin pitääkin. Mitään ei puutu. Ehkei aina ole helppoa tai mene putkeen, mutta yksikin onnistuminen pystyy peittämään alleen edellisten minuuttien hankaluudet. Helppo hevonen se ei ole, mutta äärettömän opettavainen. 

Videossa Sera ja minä 11.10

Tulevaisuudesta en tiedä. Keskiviikon (18.12) tunnin jälkeen on itselläni luvassa joulutauko ja siitä parin viikon päästä on aika astua uudestaan sisään tallin ovista. En tiedä, kenen kanssa tulen treenejä jatkamaan, mutta uskon, että lähestyvä uusi vuosi tuo mukanaan niin muutoksia, kehitystä kuin onnellisia hetkiäkin. 

ja vielä video minusta ja Serasta 1.11.

Nyt olen uskoakseni saattanut teidät ajan tasalle ratsastuskuulumisten suhteen sekavahkon postauksen jälkeen. En tiedä, saiko tästä mitään selvää, mutta ainakin yritin :D Toivoakseni pääsen pian pitkästä aikaa syväanalyyttisten ja pitkien ratsastuspostausten pariin, mikäli saan aikatauluun järjestettyä tilaa. Tästä eteenpäin blogi tulee kuitenkin sisältämään sekä tassueläimiä, että kaviokavereita - pitkästä aikaa näinkin. 

Mitä teille kuuluu ja mitä pidit postauksesta?

P.S Ratsastuskuulumisiani voi reaaliajassa seurata ratsastustililtäni Instagramissa nimimerkin @avotaivutuksia takaa. 

#432 Uusia kavionjälkiä ja muita kuulumisia

Onpas jotenkin ollut ihan uskomattoman hankalaa löytää aikaa tällekin harrastukselle kaikkien kouluhommien lomasta! Tuntuu, että jokainen postaus on pelkkää kuukausien takaisien tapahtumien kartoittamista ajan tasalle, mutta minkäs teet - onhan sitä pakko levätäkin ajoittain. Ihan kieltämättä blogin jäihin laittaminen tai lopettaminen on käynyt mielessä, mutta olen todennut sen olevan todellisen tahtotilani vastaista. Pysyköön blogi sitten tällaisena satunnaisena kuulumistenkartoituspaikkana, jos en kerran muuta saa aikaan. 

Nyt voi varmastikin puhua ihan virallisesta syksystä näin lokakuun vihdoin ja viimein alettua. Oma syksyni on lähtenyt käyntiin uskomattoman hyvin, ja vaikka stressiä koulunkin ohelta on ajoittain ollut, sen suuremmat onnettomuudet tai muut vastaavat ovat jääneet puuttumaan. En valita, juuri nyt elämä on aika ihanaa ja normaalin leppoisaa arkea. 

Itselläni tuleva yhteishaku ja tulevaisuudensuunnitelmat aiheuttavat päänvaivaa niin hyvässä, kuin pahassakin. Mitään en ole vielä päättänyt tai sulkenut pois, koska aikaa on vielä muutama kuukausi. Toki kaikkein potentiaalisimmat vaihtoehdot on jo mietitty, mutta ne abstraktimmatkin ideat pyörivät yhä päässä. 

Ratsastuskuviot ovat viimeinkin selvinneet ja ilokseni voin ilmoittaa, että heppajutut palaavat blogiin, mikäli aika vain riittää! Muutamien sekoiluviikkojen jälkeen olen hyvää vauhtia juurtumassa Pornaisissa sijaitsevalle Kumpumäen tilalle, jossa olen kohta reilun kuukauden ratsastanut. Totta puhuen olen uskomattoman innoissani näistä uusista tuulista, joita tulevat viikot, kuukaudet ja toivottavasti myös vuodet tuovat mukanaan. Näistä jutuista vähän lisää jossain toisessa postauksessa - jos kuitenkin uteliaisuutesi heräsi, esimakua saat ratsastuskuvioistani instagramista @avotaivutuksia - nimimerkin takaa (linkki). 

Koirillakin menee hyvin! Kuten aikaisemmin mainitsin, ovat kummatkin selvinneet ilman onnettomuuksia. Alma on käynyt ahkerasti harjoittelemassa metsästystä enemmän varsinaisen metsästyksen alkua. Joinakin kuluneista viikonlopuista se sai ensimmäisen, noin puolen tunnin mittaisen hirvihaukkunsa. Varsinainen työskentely tällä hirvellä kesti puolisentoista tuntia, johon sisältyi tämän karkon kiinniottaminen kahteen kertaan. 

Pörri puolestaan ei juoksujensa takia nyt muutamaan viikkoon ole vapaana päässyt juoksemaan, mutta uskoakseni seuraavina se olosuhteiden puitteissa pääsee harjoittelemaan. Viikonloppuisin Alman ollessa metsällä, olemme Pörrin kanssa kävelleet pitkähköjä metsälenkkejä tarvittavan liikunnan saavuttamiseksi. Tästä Pörri on nauttinut, vaikkakaan ei yhtä paljoa, kuin vapaana juoksemisesta olisi nauttinut. Näillä kuitenkin mennään aina tietyn aikaa vuodesta. 

Mainitsen vielä, että Pörri ei ole nauttinut siitä, että on joutunut jäämään pois metsäreissuilta. Se on osoittanut mieltään äärimmäisen syyllistävän katseen lisäksi repimällä pihakeinumme tyynyn pitkin pihaamme. Tämän jälkeen Neiti tuli raapimaan ovea oikein hymyilevänä ja esitteli tuotoksensa (näennäisen) ylpeänä. Hupsu tyttö, mutta tämä sallittakoon? 

Syyslomakin on kovaa vauhtia saaapumassa ja luvassa on totuttuun tapaan mökkireissu - kohde pidettäköön vielä toistaiseksi salassa. Luvassa on ainakin toivottavasti pitkiä metsäkävelyitä, puhdasta luontoa ja taas kerran upeita kokemuksia täynnä oleva, rentouttava paussi koulusyksyn keskelle. Olisikin mukava jo etukäteen kuulla, minkälaista sisältöä kenties haluaisitte tästä viikosta? Onko normaali postaus viikosta toivottu tai mukava vaihtoehto, vai haluaisitteko kenties nähdä jotain uutta? 

Miten vietätte syyslomanne, jos teillä sellainen on?

#431 Näyttelyjuttuja ja muita kuulumisia

Tyhjän paperin kammo on viime aikoina puskenut päälle hyvin vahvasti. Kirjoitettavaa on enemmän, kuin tarpeeksi ja tiedän, miten haluan siitä kirjoittaa, mutta sanat juuttuvat jonnekin tietoisuuden ja tietokoneen näppäimistön välille. Ne juuttuvat, tukehtuvat, tukahtuvat, eivätkä halua tulla nähdyksi.

Joskus tauko on ainoa vaihtoehto. Ainakin se on parempi vaihtoehto, kuin edellisten postausten kaltaiset pointittomat pakolla julkaistut tekstit. En sellaista sisältöä halua tänne tuottaa, koska se ei ole missään nimessä mukavaa luettavaa.
Taukoiltuahan tässä nyt on oltu koko kulunut vuosi enemmän tai vähemmän, mutta tämä muutaman päivän mittainen tauko on tuntunut erilaiselta. Olen pohtinut ihan ajatuksen kanssa sitä, miksi aina kerta toisensa jälkeen avaan tyhjän postausalustan ja tuijotan sitä saamatta mitään aikaan.

Totta puhuakseni koko syksy on ollut tosi sekavaa aikaa. Omat ratsastuskuvioni menivät erinäisistä syistä uusiksi ja niissä on ollut miettimistä jonkin verran. Mikäli hyvin käy, heppajutut palaavat blogiin - mitään en vielä lupaa. Kaikista syksyn sekalaisuuksista huolimatta odotan tulevia viikkoja, kuukausia ja vuosia innolla!

-       -       -       -       -

Hypätään kuulumisissa elokuun alkuun, jonka jälkeen jatkan kuulumisten kirjoittelua jotenkin järkevässä järjestyksessä. Toivottavasti tästä sekametelisopasta saa jotain selkoa!

3.8 oli Pikku-Alman suuri päivä, kun se otti osaa elämänsä ensimmäisiin näyttelyihin. Itse en päässyt tähän Vesilahden näyttelyyn mukaan, mutta kuuleman mukaan Alma käyttäytyi esimerkillisen hienosti! Se oli pirteä, sopivan energinen, muttei kuitenkaan turhia sätkyillyt tai stressannut. Toki se oli kotiin päästessään väsynyt. Hampaiden katsominen ei ole Almalla vielä täysin rutiininomaista (vaikkakin treenin alla), joten se ei ollut ihan sen mieleen. Hampaat saatiin kuitenkin katsottua ilman sen kummempia ongelmia, ei Alma murissut tai vastaavaa - käänteli päätänsä vaan poispäin. 

Tuloksena näistä näyttelyistä oli ERI, SA ja PN3! Kirjallinen arvostelu kuului seuraavalla tavalla:

"Hyvät mittasuhteet. Hyvä pää. Vahva selkä. Hyvä rintakehä. Hyvin kietoutunut häntä. Hyvät raajat ja liikkeet."

Seuraavana viikonloppuna, sunnuntaina 11.8 Almalla oli elämänsä toiset näyttelyt Kotkan kansainvälisissä näyttelyissä. Näihinkään en itse päässyt mukaan. Näissä näyttelyissä Alma oli jo valmiiksi aika väsynyt edellisten päivien lenkkien jälkeen, eikä se siten ollut "parhaassa terässään", vaan hiukan vaisu. 

Kuten 3.8, myös 11.8. Alma käyttäytyi hienosti. Viikon aikana tehneet harjoitukset hampaiden katsomisesta olivat tuottaneet tulosta ja se sujuikin paljon paremmin, kuin edellisellä kerralla. Päivä oli kuitenkin ennen Alman kehää ollut pitkä, joten Alma esiintyi hiukan vaatimattomasti. Ehkä kahdet peräkkäisillä viikoilla olleet näyttelytkin olivat väsyttäneet koiraa, tiedä sitten. 

Arvosteluna kuitenkin tällä kerralla EH ja seuraavanlainen arvostelu:

"Hyvän kokoinen, hieman tottumattomasti esiintyvä narttu. Oikeat rungon mittasuhteet. Hyvä pää. Hieman leveä-asentoiset korvat. Etuosa saisi olla hieman kulmautuneempi. Hieman alaskeskittynyt häntä. Oikeanlaatuinen turkki. Harmaa väri voisi olla kirkkaampi. Erittäin hyvät, tasapainoiset liikkeet. Tarvitsee lisää kehätottumusta."

Saattaa kuulostaa selittelyltä, puolustelulta tai vaihtoehtoisesti arvostelulta valittamiselta (miltä tämän siis ei pitäisi kuulostaa), mutta avatakseni hieman arvostelua: Väsyneenä tai uupuneena Almalla on tapana roikottaa häntäänsä alhaalla ja laskea korvat lepakkomaiseen asentoon näyttäen juurikin siltä, mitä arvostelussa sanotaan. 

Joka tapauksessa olen Pikku-Almasta äärettömän ylpeä! Mielestäni tämä ei ole ollenkaan hassumpi startti sen näyttelyuralle. Eniten omaa mieltäni kuitenkin lämmittää se, että se käyttäytyy myös vieraissa paikoissa hienosti ja rauhallisesti - siihen on mielestäni aina panostettava ja pyrittävä. Jos koiransa totuttaa matkustamiseen, uusiin paikkoihin ja jopa yllättäviin tilanteisiin, muuttuu elämä sen kanssa huomattavasti helpommaksi. 

Muuten koirat ovatkin saaneet viettää aika mukavan leppoisaa elämää. Sää on ollut päivisin turhan kuuma lenkkeilyyn, joten takapiha on ollut kovassa käytössä. Erityisesti hiekkalaatikko on suosittu lepopaikkana viileytensä vuoksi. 

Pihamme on tosin kohdannut raakaakin kohtelua, kun koirat yrittävät saada omenoita ja päärynöitä puiden suojaverkkojen läpi...Koko aidattu takapiha on täynnän kuoppia, joilla on suurta potentiaalia esimerkiksi nilkan taittamiseen kosmeettisen haitan vuoksi. Näitä kuoppiahan siis täytetään säännöllisesti, mutta ilmeisesti karvakaverit eivät sellaisen päälle ymmärrä. 

Pihalla makoilun ja omenoiden, päärynöiden sekä luumujen syömisen lisäksi koirien kanssa on treenailtu milloin mitäkin. Muutamia pieniä esteitä ollaan hypitty pariin otteeseen silloin, kun koiria se kiinnostaa. Kyllä niillä taitoa ja potentiaalia siihen olisi, mutta kiinnostus on hyvin vaihtelevaa. Lisäksi olen ulkona yrittänyt harjoitella "kehässä juoksemista" koirien ollessa vapaana. Almalla menee vaihtelevasti, mutta se kehittyy koko ajan! Pörrillä puolestaan ei ole tylsän kuvion juoksemiseen mitään intoa - se tekee mieluummin vähän haastavampia juttuja. 

Uutena juttuna olen kummankin koiran kanssa aloitellut palloon koskemista tavoitteena päästä joskus pisteeseen, jossa koira vierittää pallon minulle takaisin. Nyt palkinto tulee jo pallon tökkäämisestä, mutta vaikeustasoa nostetaan hiljalleen.  Tämän rinnalla olemme treenailleet jo tuttuja temppuja, joista jokainen alkaa sujua mukavasti. 

Kiitos jokaiselle tämän pitkähkön postauksen lukeneelle, toivottavasti viihdyit uusimpien kuulumistemme parissa! Palataan uusien postausten merkeissä mahdollisimman pian. 

Millä mielin odotat syksyä?

Mitä mieltä olit postauksesta?

#430 Ihmissyöjähyttysten armoilla

Jotakuinkin paria viikkoa ennen koulujen alkua lähdimme mökille Ikaalisiin jo toisen kerran saman kesän aikana. Tämä oli tervetullutta ja ihana mahdollisuus rentoutua ennen hektisen arjen alkamista. Suunnitelmana olikin olla mökillä koko lopun loman ajan, mutta muutamien muuttujien takia palasimme kotiseuduille suunniteltua aikaisemmin. Viikon saimme kuitenkin nauttia aina yhtä ihanista ja tutuista maalaismaisemista!

Suunnitelmana oli retkeillä niin paljon, kuin se on mahdollista. Säät olivat valitettavan kuumat ja pääsimmekin lähtemään retkelle vain kahdesti - nekään eivät olleet kovin pitkiä juurikin tämän sään takia. Kävimme taas jokavuotisella reissullamme Kauhaneva-Pohjankankaan kansallispuistossa. Yleensä olemme tehneet muutaman kilometrin mittaisen lenkin, mutta nyt sään ollessa pakahduttava, kävelimme ainoastaan uimalaiturille asti. 

Jos et koskaan ole suohon päässyt pulahtamaan, olet jäänyt paljosta paitsi. Suolampien- ja järvien vesi on erilaisen tuntuista normaaleihin järvivesiin verrattuna. Lisäksi uidessa on ihanaa haistella ympäröivän suon tuoksua ja nauttia erilaisten suolintujen esiintymisistä. 

Toinen reittimme suuntautui meille uudelle Alkkianvuorelle, joka kulki muinaisen Ancylysjärven rantojen poikki. Reitti oli kivinen ja täynnä suurehkoja siirtolohkareita, jotka jääkausi oli jättänyt jälkeensä. Maisemat olivat vain paikoittain erityisen hienoja (mikäli siis haet nk. suuria maisemia), mutta itseäni sävähdytti erityisesti alueen iäkkyys. Ympäröivä luonto oli älyttömän hienoa ja mustikkamaastot mahtavat - Alkkianvuori kipusi hienoimpien näkemieni paikkojen joukkoon!

Suurempia retkiä ei kahden yllämainitun lisäksi päästy tekemään, joten viikko koostui lähinnä lukemisesta ja rentoutumisesta mökin pihapiirissä. Uimassa käytiin aina mahdollisuuksien mukaan ja kalastettiin mahdollisimman paljon. Seuraa meille pitivät sorsapoikue, kanadanhanhet ja joutsenpoikue. 

Hiukan hankaluutta lomailuun toivat hyttyset, joita oli harvinaisen paljon ja jotka käyttäytyivät hyvinkin yllättävällä tavalla. Siinä missä normaaleiksi luettavat hyttyset kiertelevät inisten ja etsivät oikeaa paikkaa iskeä, nämä veijarit iskivät inisemättä suoraan kiinni ihan mihin tahansa :D Erityisesti Pörriä tämä häiritsi, koska ne ilmeisesti iskivät kiinni hanakasti Pörrin vatsanahkaan ja aiheuttivat kutinaa. Pörri yritti helpottaa kutinaansa, mutta onnistui nuolemalla aiheuttamaan itselleen ihottumaa vatsaansa. Lisäksi jotkin anturoista kutisivat selvästi. 

Kortisonisuihke ja pihkasalva kuitenkin saivat kutinaa ja oireilua aisoihin tehokkaasti ja lomaa pystyttiin jatkamaan. 

Viikko oli muutamista epäonnekkaista sattumista huolimatta mukavan leppoisa - luonnon rauhasta sai taas nauttia hetken aikaa. Auringonlaskut olivat kauniita ja läheiset kukkaniityt täydessä loistossaan vielä elokuussakin. <3

Miten tykkäät viettää lomaasi?