#322 Päivä, jona kaikki muuttui... / Matkapostaus 2

Päivä, jona piti valvoa myöhään. Ja päivä sen jälkeen…

Toinen kokonainen päivä Kangasniemellä alkoi varsin leppoisissa merkeissä. Meillä ei uutena vuotena juhlittu muuta kuin syntymäpäiviä. Ei valvottu myöhään jutellen. Meille ei tullut sukulaisia – me vain olimme, nautimme ja pidimme hauskaa ihan perheen kesken. Kävimme kävelyillä, luimme kaikki omia kirjojamme, juttelimme, ulkoilimme. Ei tämä päivä eronnut oikeastaan mitenkään kuluneista päivistä. Sää pysyi sumuisen kauniina, kuvien ottaminen jatkui.

Kirjoitin päiväkirjaani kaikkea, mitä mieleen sattui. Pääasiassa sen päivän merkintä koostui tavoitteista, jotka aion saavuttaa kuluvan vuoden aikana. Mahdottomuuksista, joista aion tehdä mahdollisia. Niistä lisää sitten myöhemmin.

Oli ihanaa viettää uutta vuotta ja sen vaihdetta ilman jatkuvaa pauketta, rätinää ja koiran panikointia. Oli ihanaa nähdä se uutena vuotena rauhallisena, niin kuin se yleensä onkin. Oli mahtavaa lepuuttaa silmiään kauniissa lampimaisemassa, jylhissä kallioissa, sumuisessa metsässä, ja lattialla nukkuvassa koirassa.

 Moni teistä lukijoista varmaankin valvoi yömyöhään katsellen raketteja, tinaten uudenvuodentinoja ja jutellen sukulaisten, ystävien ja perheen kanssa. Itse menin nukkumaan jo ennen kymmentä, en halunnut valvoa niin pitkään, että olisin seuraavana päivänä vieraiden saapuessa silmät ristissä.

Kolmantena päivänä tapahtui kaikenlaista. Pörri pääsi lenkkien yhteydessä juoksemaan vapaana, tervehtimään sukulaisia ja elämään omaa elämäänsä. Erakkoelämä tyssäsi tähän päivään, ja matka kohti asvalttiviidakkoa alkoi. Ei vielä käytännössä, mutta periaatteessa. Vietin hauskan ja mukavan päivän sukulaisten ja läheisten seurassa. Ulkoilin, nautin elämästä ja viimeisimmistä henkäyksistä, jotka sain vetää keuhkoihini ennen saastunutta ilmaa.

Neljäntenä kokonaisena päivänä jouduimme raskain sydämin jättämään tämän Kangasniemen mökin. Kenties ikiajoiksi.