3.3.2016

60. Onnellinen

Olen onnellinen siinä ihanassa auringonpaisteessa, joka värjää rakkaan koiranpentuni turkin kullanväriseksi. Sen karva kiiltää kauniimmin kuin koskaan, ja silmät loistavat kirkkaampina kuin yksikään tähti. Se katsoo minua lempeästi ja kauniisti, niin kauniisti, kuin tamma pientä, vastasyntynyttä varsaansa. Sydämeni on lähellä sulamista, ihan kuin koko ruumiini sulaisi siitä katseesta kuin lumiukko kevättalvella.
En voi tehdä muuta kuin katsoa Pörriä, en voi irroittaa katsettani tai sulkea silmiäni. Haluan imea siitä kauniista katseesta ja turkin väristä kaiken mahdollisen, en halua heittää sitä hetkeä hukkaan.

Herään ihanista pilvilinnoistani, kun ulko- ovi avautuu, ja ulos astuvat loput porukkaan kuuluvat. On aika lähteä lenkille ihanassa auringonpaisteessa ja pienessä, hiukan kirpeässä pakkasessa. Katson matkalla niitä kauniita peltoja, jotka kylpevät auringonvalossa. Katson sitä loputonta kauneutta, mikä löytyy takapihaltani, jokaisessa asiassa on jotain ylitsepääsemättömän kaunista.

Matkalla minulle tulee pikkuhiljaa kuuma, kun auringon hennot säteet alkavat lämmittää. Minulle olisi hyvin riittänyt pelkkä tuulitakki, mutta puin päälleni itsepäisesti toppatakin. En välitä siitä kuumuudesta, vaan lukitsen katseeni kaikkialle sinne, missä on valoa ja lämpöä, minne pienet aurinkoläikät osuvat. En halua ajatella mitään muuta kuin sitä ainutlaatuista lenkkiä ihanassa auringonpaisteessa. En halua irroittaa katsettani auringon kultaamasta koiran turkista, haluan imeä kaiken kauneuden sisääni ennen, kuin on myöhäistä.


Matkaamme kohti metsäplänttiä, jossa aurinko valaisee kaikki puut, ja mäntyjen puissa pysyneet neulaset kirkuvat valoa ja tyytyväisyyttä. Tällä hetkellä olen onnellisempi kuin aikoihin, sää on mitä mahtavin, ja koira säteilee rakkautta ja tyytyväisyyttä pitkästä lenkistä.

Kun olemme samonneet umpihangessa metsän läpi, jatkamme matkaa koivukujalle, joka on paikka, jota voisin ihailla ikuisuuden. Sen vieressä on pelto, jonka aurinko kultaa, ja kapeaa maalaistietä varjostavat kummaltakin puolelta koivut, jotka humisevat pienesti tuulen osuessa niihin. Vaikka tuuli onkin kohtuullisen napakka, se ei häiritse ollenkaan.


Päätämme käydä lenkin jälkeen kaupassa hakemassa jäätelöä, ja minä vaatimalla vaadin, että saan jäädä Pörrin kanssa kaupan ulkopuolelle odottamaan. Kun matkaseuralaiseni ovat kadonneet, suloistakin suloisempi pienokainen laskeutuu maahan makaamaan väsyneenä ynisten. Se laskee päänsä kädelleni ja nukahtaa siihen.

Kun on tarkoitus lähteä jatkamaan matkaa kotiin, ei Pörri enää haluakaan. Se oli juuri saanut unen päästä kiinni, ja sitten pitäisi vielä kävellä kotiin! Pienten erimielisyyksien selvittelyssä kuluu hetki, mutta sen jälkeen kaikki jatkuu täydellisenä. Aurinko kulkee radallaan ja päivä pyörii omaa vauhtiaan. Voisiko mikään olla enää täydellisempää?


12 kommenttia:

  1. Voi, nuo hetket ovat vaan niin korvaamattomia♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, siitä ei pääse mihinkään❤

      Poista
  2. Ihanasti kirjoitit ja Pörri on tosi kaunis ja ihana ♡ Nuo hetket ovat niin kultaa :)

    VastaaPoista
  3. ihana postaus & tosi kivoja kuvia ♥

    VastaaPoista
  4. Kirjotat tosi hienosti!! Tosi ihania kuvia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan järkyttävän paljon!

      Poista
  5. Sait uuden lukijan! :)

    elaimetajatuksissa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos järjettömän paljon❤❤❤ Käyn kurkkaamassa blogisi ;)

      Poista

Kommentoithan edes jotain, se merkitsee paljon! :)