Kuulumisia monelta taholta

Suuri kiitos edelliseen postaukseen tulleista kommenteista! :)

Luovan otsikon kanssa taas menossa... 

Koska joulukalenteri on (erittäin hitaasti) valmistumassa, en ehdi tässä marraskuun aikana hirvittävän paljoa päivitellä Pörrin, saatika sitten hevosten kuulumisia. Yritän saada luukut valmiiksi niin, että ainakin jokatoiselle päivälle on kunnon postaus ja jokatoiselle ei sitten mitään tai jotain todella pientä. Koulu on kuitenkin edelleen se pääjuttu, niin aikaa blogille jää todella vähän.

Pieni koeputkikin on saapumassa, joka viikko 1-2 koetta seuraavien parin viikon ajan, alkaen viikosta 45. Sekin sitten stoppailee joulukalenterin valmistumista, mutta yritän tosiaan saada edes sen 12 luukkua aikaiseksi... 

Erilaisempaa materiaalia siis tulossa ihan runsain mitoin, jos saan järjestettyä kaiken sopivasti! 

-          -          -          -          -

Tähän postaukseen ängen siis Pörrin kuulumisia ja ratsastustuntijuttuja ja vähän ilmoitusasiaa, eli aikamoinen sekametelisoppa tästä(kin) postauksesta tulossa. Aloitetaan vaikka siitä ratsastustunnista. Jos ei ratsastuskuulumiset kiinnosta, voit kyllä skipata sitten Pörrin kuulumisiin tuonne alas :)

Sunnuntaina 30.10 pääsin taas Ferrarin selkään. Iloisella mielellä lähdin kohti karsinaa ja ennen hoitamisen aloittamista rapsuttelin ja paijasin ponia, sekä riisuin sen loimen. F oli iloisen oloinen ja tuli minua jopa vastaan karsinan ovelle!

Tiistaina tunti oli ollut maneesissa ja kenttä tuntui järkyttävän suurelta sen jälkeen. Sai vähän aluksi katsella, että minne tämä oikein loppuu :D Alkukäynneissä yritin herätellä vähän jo unessa olevaa Ferraria, mutta en ihan tavoitteessani aluksi onnistunut.

Ainakin poni kulki kivan rentona alkukäynneissä, mikä sai hymyn huulille pienestä tahmeudesta ja hitaudesta huolimatta. Ehdin jo hengähtää, mutta kuullessani sanan pohkeenväistö, niskakarvat nousivat pystyyn.

Joskus pohkeenväistöt olivat todella mahtavia ja vain parhaaat ratsastajat osasivat niitä. Aina olin lähdössä innolla pohkeeväistöjä koettamaan - ja ovathan ne kivoja vieläkin, mutta eivät enää semmoisia "Voi vautsi jesjesjes pohkeenväistöjä!" - tyylisiä. 

Voin sanoa rehellisesti yllättyneeni siitä, miten helposti väistöt sujuivat! Yritin itse muistaa nojata hiukan liikkeen suuntaan (tässä vaiheessa vielä vähän yliliioitellusti, kun väistöt alkavat sujumaan paremmin, voi sitä liikkeen suuntaan nojaamista väistöissä alkaa pikkuhiljaa vähentää) ja pitää kantapäät alhaalla (koko tunnin sain kuulla "kantapäät alas"- lausetta. Tunnin lopuksi sain sitten palautetta, että kantapään asento parani hurjasti jo yhden tunnin aikana!). Jalustimet olivat yllättävän lyhyet ihan tarkoituksella, jotta oppisin pitämään kantapäät alhaalla. Kun kantapäät alkavat pysymään siellä alhaalla lyhyemmillä jalustimilla, saan luvan pidentää. 

Jos tuntuu, että tuon pituisilla jalustimilla, jotka minulla olivat, polvi nousee satulan yli, se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, etteivät kantapäät ole alhaalla. Itse ajattelin, että itse vain nostaa sitä polvea ylöspäin ja että polven yli meneminen satulasta johtuu liian lyhyistä jalustimista. En osannut ajatella ollenkaan, että tämä juontuisi kantapään asennosta.

Tunnin aikana sain tosiaankin korjattua kantapään asentoa jonkin verran, eikä kantapää siltikään ollut alhaalla, vaan maan suuntaisesti (eli suorassa). Opin myös, että apuja ei anneta taaksepäin, kuten itse usein sorrun tekemään, vaan jalka painetaan kiinni hevosen kylkeen ja hevosen kuuluisi silloin kuunnella pohjetta. Jos ei kuuntele, sitten herkistetään ja yritetään uudestaan. 

Olen tiennyt tuon asian jollain tasolla, mutta en ole sisäistänyt sitä. Mutta aikaa on, osaavia opettajia on, osaavia hevosia on - kaikki hyvin, opettelua vaan! :) Ehkäpä tästä ongelmasta päästään sitten jossain vaiheessa eroon! 

Käyntiväistöt sujuivat yllättävän helposti myös vasemmalta oikealle. Ferrari on mennyt ihan järjettömän paljon eteenpäin väistöjen ja laukan kanssa, enää ei ole niiden kanssa varsinaista ongelmaa. Omaa istuntaa ja apujenkäyttöä pitää väistöissä vielä hioa, samoin kuin takaosan mukana tulemista, mutta huomattavaa edistystä tässä(kin) asiassa! Oli mahtavaa pystyä tekemään väistöjä ilman sen kummempaa "venkurointia". 

Ravissa tehtävä jatkui samanlaisilla siksak-väistöillä, joita oltiin tehty käynnissäkin. Tehtävään lisättiin myös pääty-ympyrät huolellisella ratsastuksella, asetuksilla ja taivutuksilla. Alkuun ravi oli vähän parempaa, mutta aika pian se hiipui ja hiipui, melkein kuolikin.
Raviväistöistä on kyllä positiivista sanottavaa, sillä ne sujuivat hurjasti paremmin, kuin aikaisemmilla kerroilla! On se poni vaan mahtava ;3
Ympyrät sujuivat kohtuullisesti, mutta tahti oli ihan pystyynkuollut. Siis oikeasti kuollut.

Pohkeeseen F reagoi itselleni vähän yllättävällä tavalla: se ei suinkaan pidentänyt askelta, vaan nosti laukan. En kyllä ainakaan huomatakseni laukka-apuja antanut, eikä opettajakaan sellaista huomannut, joten ehkäpä ponilla oli sellainen tammapäivä. Selkeästikään se ei ollut ihan työmoodissa, mutta ei aina voi olla iloisimmallakaan olennolla hyvä päivä!

Laukassa sain ihan oman ympyrän, jolla sitten laukkasin. Tarkoituksena oli siis nostaa laukka käynnistä C-päädyssä, laukata yksi ympyrä niin lyhyttä laukkaa kun saa ratsastettua ja toinen ympyrä reipasta, pidennettyä laukkaa. Lyhyesti ilmaistuna siis siirtymisiä laukan sisällä.
Pidennys ei oikein ollut F:n lajia tällä tunnilla, eikä oikein lyhennyskään. Ei se oma ratsastuskaan välttämättä kovin kummoista ollut, kun keskityin pitämään kantapäät siellä alhaalla. Pidennykseen se reagoi lähinnä protestoimalla ja pidättäviin apuihin siirtymällä raviin.
Pidättävät avut ja niiden reaktio olivat kyllä ihan suhteessa toisiinsa, sillä oma jalkani ei pysynyt kiinni näissä, joten luonnollinen reaktio oli siirtyä raviin. Ei siis mitään uutta maan päällä ainakaan oman ratsastuksen osalla :D (Vitsi)

Lopulta kävi niin kuin kävi, eli kävin vähän maistamassa kentän hiekkaa. En nyt siitä ala sen enempää sepittelemään, kun mitään erikoista ei tapahtunut, mutta lyhyesti sanottuna poni protestoi, en ollut valmiina kulmassa ja poni lähti vähän eri suuntaan kuin minä.
Tulin tällä kertaa takapuoli edellä (miten onnistuin?), mutta kierähdin vasemmalle kyljelle. Ei sattunut, takaisin selkään, pari laukkaympyrää ja loppuravit & loppukäynnit.

Vaikka tunti ei ehkä mennytkään ihan nappiin, jäi siitä silti ihan hyvä mieli, sillä niitä pieniä onnistumisiakin kyllä tuli! Kantapää alkoi pysyä alhaalla ja sain parit onnistuneet pätkät. Pitää osata nauttia niistä pienistä onnistumisista sen sijaan, että vain jäisi miettimään niitä huonosti menneitä pätkiä (vaikka niitäkin pitää välillä miettiä...)!

Sitten niihin Pörrin kuulumisiin, joita onkin tällä kertaa jopa vähän kerrottavaksi asti! Hirvenmetsästyskausihan alkoi tuossa jokin aika sitten. Viime syksynä Pörri oli ollut pari kertaa vähän harjoittelemassa, mutta tänä syksynä se pääsi kunnolla mukaan metsästykseen.
Ennen kauden alkua Pörri oli käynyt pari kertaa harjoittelemassa - ja ensimmäisenä varsinaisena metsästysviikonloppuna, sunnuntaina, Pörrille saatiin ammuttua ensimmäinen hirvi!
Kausi loppui yllättävän nopeasti, kun hirvet saatiin ammuttua, mutta koko kauden ajan Pörri teki hyviä hakuja ja hyviä lenkkejä.
Vieläkin Pörriä käytetään metsälle treenaamassa ja sama, kohtuullisen hyvä linja jatkuu vieläkin.

Muutenkin Pörrillä menee oikein mainiosti! Ensilumista tyttö on ihan hirvittävän innoissaan ja lenkeillä kulkee ihan hämmästyksissään ja pirteänä. Kesän kuumien säiden jälkeen se on kyllä piristynyt hirveästi ja kasvattanut itselleen ihan lihaksiakin hirvenmetsästyskauden tuotoksena.
Huomaa kyllä, ettei Pörri ole vielä ihan aikuinen koira, sen verran hömelö se on vieläkin. Ihan hassu :D

"Kasia" on saatu treenattua hyvin eteenpäin. Sen sijaan, että pysyisin vaan paikallani, kun P tekee kasia, pystyn nykyään kävelemään pieniä matkoja samalla, kun koira liikkuu sitä kasia. Kuivatun maksan ja leivän avulla tämäkin on saatu toimimaan kivasti.
"Peukku" ja "etusormi" ovat myös menneet eteenpäin, seuraaminen ja koirien ohituskin sujuu nykyään oikein kivasti.

Kaikki on siis mallillaan ja elämän on ihanaa - kun se on näin hyvää, kannattaa nauttia siitä!

Pahoittelut hieman töksähtäväkielisestä postauksesta, mutta tähän piti laittaa sen verran asiaa, että...

Miten teillä on mennyt eläimiemme kanssa? Entä ratsastukset?

Elämän rippuja

Kun koulut ovat alkaneet, on sitä huomaamattaan alkanut arvostaa niitä arjen pieniä ilonhetkiä, rauhaa, hiljaisuutta, yksinäisyyttä. On oppinut nauttimaan pienistä onnistumisista, jotka peittävät alleen ne epäonnistumiset ja surut.
On oppinut rakastamaan sitä mitä tekee, nauttimaan elämisestä. Viimeisistä lämmittävistä Auringon säteistä, viimeisistä voikukista, siitä, kun kaikki sujuu kerrankin paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Sitä oppii nauttimaan omakotitalon pihasta, huomaamattomuudesta, rauhasta ja koiranpennusta, joka hurjasti pihaa pitkin kiitäen raahaa parasta villatakkia.
Vihdoin olen oppinut elämään paremmin hetkessä, elämään ilman hirvittävää stressiä. Nauttimaan pienistä, pehmeän kielen nuolaisuista, pehmeästä turkista, johon voi upottaa kätensä huolten painaessa niskaa.
Vihdoin olen oppinut nauttimaan jokaisesta hetkestä, jonka vietän elämäni tärkeimpien asioiden parissa. Olen oppinut kiittämään, osoittamaan sitä tärkeyttä, oppinut nauttimaan vaaleanpunaisesta turvasta, hullunkurisesta, pomppivasta laukasta, Ferrarin haastavuudesta. Pienistä onnistumisista niiden asioiden parissa, jotka eivät ole koskaan sujuneet. 

Olen oppinut olemaan pelkäämättä tulevaisuutta, miettimään sitä, onko joku minua parempi ratsastamaan, onko joku minua parempi koulussa, tuleeko joku toinen paremmin toimeen Pörrin kanssa. Olen ehkä vihdoin oppinut, että jokainen hetki tulevaisuudessa on suuri lahja, eikä yhtäkään sekuntia saisi heittää hukkaan. Kaikki aika, jonka saa viettää itselleen tärkeiden asioiden parissa on kullanarvoinen, eikä niitä voi koskaan heittää hukkaan.

Olen oppinut, että kukaan ei voi olla täydellinen, että kaikki tekevät virheitä. Virheistä oppii, asioilla on tapana selvitä ja lutviutua. 

Vaikka kaikki ei aina sujuisikaan kuin satukirjoissa, kannattaa unelmiin uskoa. Ne voivat vielä jonain kauniina päivänä olla todellisempia kuin mikään muu. Joskus kannattaa järkähtämättömästi uskoa mahdottomaan, nauttia pienistä löytyneistä palapelin paloista. Satunnaisesti kannattaa iloita niistä pienistä mahdottomuuden palasista, huonosti menneistä ratsastustunneista, rikkoutuneesta maastokengästä. Kaikesta kannattaa etsiä aina jotain hyvää, kaikesta löytää jotain hyvää. Joskus pitää vaan kaivella pintaakin syvemmältä, murtautua kerroksiin aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes löytää sen suunnattoman pienen onnen hippusen.

Jos tuntuu pahalta, kannattaa upottaa sormet pehmeään koirankarvaan, tuntea sen lämpö. Miettiä tarkkaan, millaista elämä olisi ilman sitä. Painautua pehmeää karvaa vasten, upottaa itkusta punoittavat kasvot karvapeitteen sisään ja nyyhkyttää se paha olo pois. 

Jokainen on joskus luuseri, jotkut vaan peittää sen paremmin. 

Kaikilla on joskus paha olla. Se on sallittua, luonnollista, mutta ei siihen kannata jäädä vellomaan. Aina ei huvita etsiä niitä onnenkyyneleitä, nauraa epäonnistumiselle päin naamaa. Joskus sitä tahtoo vain romahtaa, vaikka haluaa pysyä vahvana.

Yksisarvinen ilman sarvea

Nyt asiat ovat jo selvillä, seilaamme selvillä vesillä. Kukaan ei voi enää estää tätä uutta tarinaa, vanhan loppua, uutta alkua. Enää ei voi kieltää sitä pientä täydellisyyttä, Ferraria. 

Koska asiat ovat nyt selkiytyneet paremmin, ja lähes kaikki on lähestulkoon varmaa, uskallan tulla kirjoittelemaan Teillekin näistä uudistuksista, täydellisistä uudistuksista. En olisi koskaan uskonut, että voin sanoa yhteen tärkeään kysymykseen "Kyllä". Milloin olisin voinut arvata, että suostun vaihtamaan kisaratsuani tutusta ja turvallisesta Lupiinista vähän haastavampaan ratsuun, jonka tapoja en tunne ollenkaan, ja joka on niin erilainen, kuin se, mihin olen ennen tottunut.
Haluatte varmaan tietää vähän enemmänkin?

Kaikki kuvat (c) Äiti, ethän kopioi!

Kaikki alkoi pari viikkoa sitten, kun aloimme tallin henkilökunnan ja vanhempieni kanssa miettiä minulle kisaratsua Mäntsälässä pidettäviin 18.9. oleviin kisoihin. Alunperin minun piti startata siellä HeC ja päälle vielä HeB Kekkaleella, mutta suunnitelmat muuttuivat, ja minulle ehdotettiin Ferraria, tätä valkoista kauneutta, pientä täydellisyyttä joka tekee itsestään suuren.
Vastasin kyllä, ja tästä sitten alkoikin pieni suuri matkamme kohti luottamusta ja huippuunsa asti hiottua yhteistyötä. Tässä samalla tuli päätös siitä, että tulen ratsastamaan tällä ihanalla tammalla joka viikko, joka tunti, aina kun vaan on mahdollista. Minulle annetaan mahdollisuus hakea tähän poniin tuntumaa ennen kisoja.
Ferrari on niin erilainen ratsu, mihin olen tottunut. Se on herkkä pohkeelle, vaatii kevyttä ohjastuntumaa ja pieniä ohjasotteita, mutta vaatii silti paljon ratsastusta. Parin kerran jälkeen olen huomannut, että se vaatii ulko-ohjan tukea yllättävän paljon, eikä se ole automaatti. Jotta sen saa rentoutumaan, pitää tehdä oikeasti kunnolla töitä, ja kun sen saa rentoutumaan, se on rentona koko lopputunnin.

Jos poni nukahtaa tunnille, kaikki on hyvin :D

Tällaisia vähän reippaampia ja herkempiä hevosiakin pitää ratsastaa ehdottomasti pohkeella, eikä jäädä pelkäämään, että jos käytät pohjetta, se sinkoaa avaruuteen. Tämän takia pyrin siis ratsastamaan Ferraria mahdollisimman paljon pohkeella. Tietenkin se hevonen sinne sinkoaa, jos sitä ei ole "totutettu" tunnilla pohkeiden käyttöön, vaan se on sille "uutta ja ihmeellistä", vaikka pohjetta olisi käytetty ennenkin. Tätä minun pitää kuitenkin vielä treenailla jonkin verran, sillä edelleen huomaan, että se saattaa vähän säpsähtää antamaani pohjetta.

Kymmenen metrin laukkavolteilla tuntui, että koko poni kaatuu, jonka takia tein sitten puolivahingossa yli viidentoista metrin voltteja. Kun yritin kääntää kymmenelle metrille, se siirsi itse itsensä hiukan kipittävään raviin sen sijaan, että olisi aktivoinut sisätakajalkaa ja taipunut kyljistään. Ja miksi? Koska en ollut ratsastanut sitä aktiiviseksi, vaan lähemmäksi kiireistä. En osannut aktivoida takajalkoja kunnolla käyttöön = ei se myöskään käytä niitä.
En saanut Ferraria kääntymään kunnolla = pohkeet eivät olleet kunnolla läpi, enkä ollut taivutellut Ferraria kovinkaan notkeaksi tai ketteräksi, puhumattakaan rentoudesta.

Jos sain poni valkoisen ohjattua sopivan kokoiselle voltille, tuntui, kuin se olisi kaatunut = ulko-ohjan tuki ei ollut ihan riittävä, vaikka ponilla juuri ulko-ohja on se merkittävin "apuväline". Ja asiasta sitten toiseen, eli ohjastuntumassakin on vielä ihan hurjan paljon treenattavaa, sillä varsinkin laukassa ohjastuntuma oli heittelevä, mutta pienissä pätkissä myöskin tasainen. Koko ajan pitäisi ratsastaa sisäpohje-ulko-ohja-sisäpohje-ulko-ohja. Ferrari nimittäin ei toimi ollenkaan sisäohjalla, kääntää vain päätään, vaikka "pyytäisin" sitä asettumaan pelkästä niskasta. Tässäkin tilanteessa se ulko-ohjan tuki on ihan ensiarvoisen tärkeä, eikä siitä voi missään vaiheessa tinkiä ollenkaan.

Vauhtihirmut...

Kun tuntuma on saatu tasaiseksi ja poni taipumaan molemmista kyljistään & asettumaan kumpaankin suuntaan haluamallani tavalla, olisi pikkuhiljaa aika yrittää saada ponia rentoutumaan ja katsella pikkuasioita vähän tarkemmin. Otetaan nyt puheeksi vaikka siirtymiset, apujen meneminen kunnolla läpi ja rentous, jonka lause sitten jo mainitsinkin.
Siirtymisiä voi treenata koko ajan puolipidätteillä, sekä tietenkin siirtymisillä joko askellajin sisällä, tai askellajista toiseen. Siirtymiset reippaampaan askellajiin alkavat olla jo ihan ok, mutta välillä, varsinkin ravista laukkaan, hyvinkin hätäisiä ja kiireisiä. Tarkoitushan olisi, että Ferrari pysyisi läpi siirtymisten rentona ja vastaanottavaisena, eikä esimerkiksi pakenisi kuolaintuntumaa nostamalla päänsä kirahvimaiseen asentoon. Vaatii erittäin paljon rentoutta ja taitoa ihan minulta, että oikeasti saan Ferrarin toimimaan juuri, niin kuin haluan. Laukannostot ovat useimmiten kivan teräviä, mutta kuten sanottu, F ennakoi helposti ja yrittää laukata jo ennen aikojaan.

Laukka lähtee jo ihan kivasti ylöspäin :)

Jos halutaan puhua siirtymisistä alaspäin, hitaampaan askellajiin, on se jo vähän hankalampaa. Lisäykset ja temponmuutokset onnistuvat, mutta kun pitäisi hidastaa joko askellajin sisällä tai ihan toiseen askellajiin, menee homma ainakin minulla paljon monimutkaisemmaksi. Pidätteet pitäisi ihan ehdottomasti saada läpi jo alkutunnista ennen laukkoja, jotta ne toimisivat myöskin lopputunnista. Kuten sanottu, ei kaikkea voi saada hetikohtanyt, vaan haluamansa eteen pitää tehdä töitä.
Laukasta raviin siirtymiset ovat kaikkein huonoimpia, sillä kun saan Ferrarin hidastamaan, se pudottautuu hallitsemattomasti raviin, sillä en ole koonnut laukkaa kunnolla ennen siirtymistä & valmistellut ponia siirtymiseen puolipidätteiden ja parin isomman pidätteen avulla.
Mutta harjoittelua harjoittelua, kyllä tämä tästä pikkuhiljaa lähtee selkenemään yhä enemmän ja enemmän, kun yhteistyö helpottuu, ja "löydämme toisemme" niin sanoakseni.
Myöskin oikeassa kyljessä & oikean pohkeen kuuntelemisessa on ilmestynyt hiukan ongelmia, jotka sitten kyllä hioutuvat ajan kuluessa. En välttämättä saa oikeanpuoleista pohjetta ratsastettua läpi, vaan pohkeenväistöissäkin se saattaa vaan kulkea uralle banaaninmuotoisena jotain ihan ihmeellistä reittiä. Voltteja, taivutteluja ja asetteluita pitäisikin sitten treenailla varsinkin oikeaan kierrokseen, niin saadaan sitten siitäkin tuloksia esille :)

Vaikka kaikki ei olekaan vielä selvää minun ja Ferrarin välillä, en halua missään tapauksessa heittää pyyhettä kehään, tai varsinkaan luovuttaa sitä jollekin toiselle. Haluan oikeasti oppia ratsastamaan erilaisia hevosia, tässä tapauksessa Ferraria. Haluan tehdä töitä haluamani eteen, huomata, että joka tunnin jälkeen poni on parempi kuin viimeksi tai tunnin alussa. Aina on tuo poni yllättänyt iloisesti paranemalla loppua kohden, ja satunnaisesti jopa vähän rentoutunut loppuraveissa vähän pidemmällä ohjalla. Paljon on vielä matkaa jäljellä täydelliseen ja mutkattomaan yhteistyöhön ja saumattomaan luottamukseen, mutta nyt vain kärsivällisyyttä. Matka on vasta alkanut, ja meillä kahdella on vielä aikaa...
Tästä ei tule helppoa, sen tiedän. Mitään muuta en tiedäkään, haluan vain nauttia niistä pienistä ongelmista ja onnistumisista, pienistä hetkistä, jokaisesta sekunnista, jonka vietän tuon eläimen kanssa. Se opettaa vielä minua, ja toivottavasti minäkin sitä edes jollain asteella. Kaikki tulee vielä olemaan täydellistä, sen voin luvata. Paitsi, että tällä hetkellä "tää on parasta just nyt!"