81. Pieni tb talveen ja Pörrin kuulumisia

Kun selailin tässä joku päivä oman blogini postaushistoriaa, huomasin erittäin hälyttävän asian, ainakin omasta mielestäni; blogissa ei ole kuulunut pitkään aikaan kunnollisia kuulumisia Pörristä, vaan blogi on muuttunut lähes kokonaan hevosblogiksi. Valitettavaa, mutta totta. Ei niissä hevospostauksissa varmaan mitään varsinaista vikaa ole, mutta alunperin halusin, että kerran viikossa tulee tallikuulumisia ja kerran viikossa Pörrin kuulumisia. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, mutta katsotaan, josko nyt kykenisin tuon toteutukseen.

En ole siitä kuitenkaan mitenkään varma, sillä lukuvuoden viimeiset kokeet pukkaavat pahasti päälle, ja nyt on viimeiset hetket, jolloin voin vaikuttaa todistukseni arvosanaan. Blogi päivittyy siis hiukan hitaampaa tahtia, mutta viimeistään toukokuun loppupuolella blogi herää kunnolla henkiin, kun paineita koulunkäynnistä ei enää siinä vaiheessa ole. Siihen asti kuitenkin tarvitsen aikaa koulunkäyntiin, enkä siinä sivussa välttämättä ehdi kuvailla kovinkaan paljoa.

Pörriä en ole kuvaillut todella pitkään aikaan, vaan kamera on pysynyt mukana vain tallireissuilla. Niin harmillista tämä touhu, ei minkäänlaisia kuvamuistoja lähikuukausilta, vaikka ilmat ovat olleet ihan järkyttävän mahtavia, aurinko on paistanut ja ilma on ollut kuin alkukesällä. Ehkäpä tähänkin tulee sitten jossain vaiheessa muutosta, katsotaan nyt ihan rauhassa, miten hommat lähtevät tästä sujumaan kokeisiin luvun lomassa. 

Mutta se niistä valitteluista, siirrytään suoraan Pörrin kuulumisiin ennen kuin kokonainen postaus on täynnä valitteluja ajan kulusta, tai ennemminkin sen riittämättömyydestä. 

Vielä viikko sitten mittari näytti melkein +20'c, tai niin ainakin luulen, sillä hänen armonsa on ystävällisesti pureskellut lämpömittarin johdon poikki noin kuukausi sitten, kun vielä pikkupakkaset nipistelivät poskia kouluun kävellessä. Sää oli silloin mitä ihanin sen viikon ajan, kun ulkona pystyi pelaamaan jalkapalloa T-paidalla ilman huolen häivää. Silloin tuli oikeasti vietettyä Pörrin kanssa enemmän aikaa, ja kun päästin Pörrin vapaaksi takapihalle, saatoin juosta ja silitellä sitä yli kaksikymmentä minuuttia, vaikka millainen kiire olisi painanut päälle. 

Pörrin kanssa tuli leikittyä todella paljon sen viikon aikana, mutta kun säät mysteerisesti kylmenivät hiukan, tuli vilukissa paikalle ja patisti sisälle nopeammin, kuin olisin halunnut. Siltikin tuli välillä leikittyä Pörrin kanssa, ja silloin, kun takapihalta yritti lähteä, se työnsi oman hirvensorkkansa nilkkojani vasten ikään kuin pyytäen jäämään. Eihän sitä katsetta ja hellyttävää elettä voinut millään tavalla vastustaa, ja Pörri sai seuraa vielä muutaman minuutin ajaksi. 

Tuo tapahtui useammin kuin kerran, ja sydänhän siinä meinaa sulaa. En kertakaikkiaan voinut jättää sitä sinne, ja koko homma menikin sitten jonkin aikaa kokonaan koiran mielitekojen mukaan. Se sai minut jäämään paikalle pelkästään tönäisemällä minun jalkojani jollain lelullaan, huonompi homma. Sama linja jatkuu edelleenkin, mutta kukapa voisi vastustaa suoraan silmiin tuijottavaa, häntäänsä heiluttavaa koiranpentua, joka kantaa suussaan vanhaa kumisaapasta. En voi kertakaikkiaan vastustaa sitä! Pörri on siis keksinyt takuuvarman keinon saada minut jäämään takapihalle. Samalla se kuitenkin kaihertaa minuun syvää koloa, kun se katsoo minua syyllistävästi, kun lähden pois sen luota. Sen ilme on kuin hätääntyneellä pikkupennulla, joka on ensimmäistä kertaa riistetty emonsa luota vastoin sen tahtoa. Silloin Pörrin pieni kippura häntä heiluu epävarmasti, ja se särkee sydämeni tällä tavoin lähes päivittäin. Tuntuu todella pahalta lähteä silloin takapihalta, mutta pakkohan se on, kun nälkä kurnii vatsassa ja reppu muistuttaa kouluhommien olemassaolosta.

Mitä muuta meille kuuluu? Kun säät lämpenivät, Pörri ilmiselvästi päätti, ettei suostu tulemaan sisälle kovin pitkäksi aikaa. Vaikka kuinka huutaa ulko-ovelta Pörrin nimeä, se vain nappaa jonkun lelun suuhunsa ja lähtee häntä putkella juoksemaan ympäri pihaa erittäin iloisena. Iltaisin emme saa sitä kiinni pihalta, jolloin se saattaa nukkua yönsä vapaana pihalla, Useimmiten se kuitenkin menee omaan koppiinsa ja häkkiinsä nukkumaan, kun sitä alkaa väsyttää liikaa. 

Tämä ei ole kuitenkaan jokapäiväistä touhua, ja joskus jätämme sen ihan tahallamme vapaaksi takapihalle; luotamme siihen kuin kiveen. Tai no, miten sen nyt ottaa. Kuusiaidan viereen on alettu kaivaa huolestuttavasti kasvavaa koloa, joka tietenkin herättää pienenpieniä epäilyksiä karkuyrityksistä, mutta katsotaan, mihin tämä vielä johtaa...

Kun Pörri on kasvanut ja vahvistunut, olen huomannut, että se inhoaa aamuherätyksiä yli kaiken. Kun se tullaan herättämään aikaisin aamulla aamulenkille, se kömpii erittäin hitaasti ulos kopistaan, muttei anna kiinni. Erittäin ärsyttävä tapa, kun isäni pitäisi päästä töihin! Pörri ei todellakaan anna kiinni, sitä voidaan jahdata yli 20minuuttia- tuloksetta.

Usein Pörrin kiinniottamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, jolloin se saadaan kohtuullisen helposti kiinni. Kun tätä taktiikkaa käytettiin puolentoista viikon ajan, se alkoi antaa satunnaisesti kiinni ihan yhden ihmisen voimin. Taktiikka sai siis Pörrin tajuamaan, että lenkille lähtiessä ei vitsailla, ja kun omistaja päättää, että lähdetään, silloin myös lähdetään. 

Jossain vaiheessa sisällä ollessa Pörri teki samanlaista kiusaa meille, eli se ei antanut kiinni, vaan juoksi ympäri asuntoa iloisena saavutuksistaan. Tuskin se niin ajatteli, mutta kuitenkin erittäin raivostuttavaa!

Aikaisemmin olen tainnut blogissa mainita, että en ole uskaltanut käyttää Pörriä lenkeillä, sillä se on alkanut aina hyppiä hihnaan ja purra minua. Otin kuitenkin pienen ryhdistysaskeleen muutama päivä sitten, ja uskaltauduin käyttämään Pörriä itsekseni lenkillä. Sää oli todella lämmin, ja molemmille tuli kuuma, mutta Pörri kulki hihnassa oikein nätisti vierellä, eikä edes vetänyt ollenkaan! Testasin vähän hiekkatiellä ja asvaltilla kävelyä, mutta kävin myös maantien vieressä testaamassa, miten koira reagoisi autoihin ja niiden ääniin. Maantien vieressä Pörri jännittyi hiukan, mutta mitään ihmeellistä sählinkiä tai vetokilpailua ei päässyt syntymään, vaan menimme sulassa sovussa läpi lenkin. Tästä tuli jotenkin itsevarmempi olo, yritän jatkossa uudelleen, että saan testattua, oliko hyvin mennyt lenkki vain hyvää tuuria, vai onko Pörri oikeasti rauhoittunut niin paljon, että uskallan viedä sitä pidemmille lenkeille. 

Toinen asia, mistä haluan blogissa ilmoittaa, on Pörrin hihnakoulutuksen edistyminen. Pörrin yksivuotis-syntymäpäivien jälkeen en muista yhtäkään päivää, olloin se olisi vetänyt hihnassa tai käyttäytynyt rumasti. Se kulkee nätisti vierellä lähestulkoon koko lenkin ajan, ja pelkästään koiria lähestyttäessä se menee maahan yhtä littanaksi kuin pannukakku osoittaakseen olevansa vaaraton. Tämä käytös vahvistuu, kun pieniä koiria tulee vastaan, mutta kyllä se kaikille koirille alistuu.

Poikkeuksena tästä käytöksestä olivat koiranäyttelyt, joissa Pörri ei litsaantunut millekään koiralle, vaan ennemminkin veti niitä kohti. Tällöin näyttelyiden alkupää oli aikamoista sähellystä ja söhellystä, mutta jossain vaiheessa näyttelyitä se rauhoittui todella kivasti. 

Pörri on kyllä aikuistunut todella monessa mielessä, ja sen käytös ja itsehillintä on parantunut todella huimasti, ja uskon sen parantuvan jatkossakin. Energiaa sillä kuitenkin on vaikka muille jakaa, mutta itse en koe sitä mitenkään negatiivisena asiana. 

Hiihtolomareissun jälkeen Pörrin kunto nousi kohisten, ja sen vaikutuksen huomaa vieläkin. Sen peuhuamiskunto on monta kertaa parempi, ja se jaksaa leikkiä toisen koiran kanssa yli tunnin. Tämä tuli testattua noin viikko sitten, kun Pörri sai uusia kavereita kahdesta kultaisesta noutajasta, joiden kanssa se leikki yli puolitoista tuntia. Varsinkin nuoremman kultaisen noutajan kanssa se juoksi ympäri pihaa ja kaivoi kasvilaatikoita täydellä teholla. Meitähän tämä ei haitannut ollenkaan, nauratti vaan! 

Mutta jokainen päivä Pörrin seurassa on ollut järjettömän hauska, jonka ansiosta minulla olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa rakkaasta kultamussustani, joka jaksaa piristää, naurataa, itkettää, raivostuttaa ja hauskuuttaa jokaista päivää, jokaista hetkeä ja jokaista sekuntia, jonka vietän sen kanssa. Vasta nyt olen ymmärtänyt, kuinka tärkeä se oikeasti on minulle, ja mitä tekisinkään ilman sitä. 

Miten teidän yhteiselonne eläintenne kanssa on sujunut? Onko teillä nyt menossa huono kausi, vai meneekö arkenne eteenpäin kuin unelma?