86. Rakkauden satama

Blogi on ollut muutaman päivän aivan hiljaisena; kouluhommat ovat painaneet päälle pahemmin kuin koskaan, ja itse stressi koulunkäynnistä on hiljentänyt tämän blogin. Nyt, kun sain kuvistyön valmiiksi ja kaksi koetta alta, voin vähäksi aikaa tulla tänne kirjoittelemaan. Sunnuntain ratsastuspostaus on kirjoittamatta, mutta siihen palaamme sitten myöhemmin. Myös koulukisoihin on valmistuttu rataa opettelemalla ja kisakamppeita etsimällä, mutta kisoista lisää mahdollisimman pian, kun ne lauantaina ovat ohi. Nyt kuitenkin varsinaiseen postaukseen ennen kuin postaus venähtää vieläkin pidemmäksi!

Jossain vaiheessa mainitsin blogissa jokaviikonloppuisista metsäretkistä, ja taas flunssista parannuttua oli perinteen aika. Viimeksi kävimme Sipoossa muutama viikko sitten, mutta samalla lenkillä talvella. Tällä kertaa paikan päällä oli jo ihanan vihreitä ja pirteitä kohtia, vaikka aurinko ei kovinkaan paljoa itseään näytellyt koko retken aikana; päinvastoin se piiloutui ja antoi mustien sadepilvien peittää itsensä. Tämä ei sitten haitannut meitä ollenkaan, vaan retkelle lähdettiin hyvillä mielin! 

Ensimmäinen yllätys paikanpäällä olivat juoksijat. Ilmeisesti Sipoossa oli menossa jonkinlainen maastojuoksu, mutta se oli jo loppusuoralla, ja vastaamme saimme viidestä kuuteen juoksijaa, kaikki miehiä. Toisena yllätyksenä tuli Pörrin käyttäytyminen. Kuten olen maininnut, se yleensä metsään mennessä luulee pääsevänsä hirvien perään, mutta tällä kertaa se oli kivan rauhallisesti. Toki se oli innoissaan metsään pääsystä, muttei kuitenkaan vetänyt itseään läkähdyksiin. Kymmenen metrin hihna oli siis lähes koko lenkin ajan löysällä. Hihnaa piti kuitenkin välillä kiristää, kun lenkkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin. 

Paikan päällä kamera oli lähes koko ajan kädessä makrokuvien sun muiden toivossa. Saalista sain kuvien osalta kivasti, ja tässä postauksessa pääsettekin kurkkimaan vähän kuvien parhaimmistoa. Kaikki eivät ole minun käsialaani, vaan osan on napannut luottokuvaajani Sylvia. 

Matka alkoi mukavan puron kohdalla, johon pysähdyin kuvailemaan, ja vain yksi kuva onnistui; se tämän postauksen ensimmäinen kuva. Yritin olla heiluttamatta käsiäni ja tarkentaa johonkin, mutta noh... Amatöörikuvaajalta kaikki ei aina onnistu, mutta parhaani yritin, ja osa kuvista onnistui kivasti!

Kävelytahtimme oli kohtuullisen leppoisa, ja aina välillä pysähdyin kuvailemaan ja sen jälkeen otin hölkällä muun porukan kiinni. Maisemat vaihtuivat kivasti, vaikka korkeuserot eivät päätä huimanneetkaan. Silti hyvää reisi- ja pakarajumppaa, oli hyvä saada välillä vähän lihaksiakin töihin asvaltillakävelyn sijasta. 

Taas ne sanat meinaavat loppua postauksen alkupäästä, kun varsinaista kerrottavaa ei tästäkään reissusta ole. Harvoin ne sanat loppuvat, mutta taas käy niin. Kuvia siis tulossa, mutta yritän tunkea sitä tekstiäkin jonnekin!

C: Isä

Sää oli tosiaankin sateinen, minkä varmaan kuvistakin näkee. Sinivuokot olivat aikalailla nuupahtaneita ja kurttuisia juurikin tämän kelin takia, mutta silti sain napattua niistä omasta mielestäni ihan kivoja kuvia. Tässä vaiheessa vettä ei satanut, ja mieli oli hilpeä. Mitään erikoista ei tapahtunut, ja retki sujui jutellessa ja kuvaillessa, ainakin minun osaltani. Pörri meni siellä edellä oman hihnansa kanssa ihan rauhassa, vaikka taluttaja välillä vaihtuikin. Pentu käyttäytyi esimerkillisesti myös koiria tervehdittäessä, sai kyllä olla ylpeä!

Kun saavuimme kallioille, otimme repusta esille jättiläismäiset mustikkamuffinsit ja pillimehut, ja pidimme taukoa syömisen merkeissä. Samalla ihailin tummia, mahtavan kunnioitettavia tummanpuhuvia pilviä, jotka piirittivät meitä. Jossain siellä, tummien pilvien keskellä kuitenkin näin rakkauden sataman, sen paikan, jossa haluan olla, josta en halua pois. Näin siellä paikan, jossa on hyvä olla. Sitä katsoessa minut valtasi järjettömän lämmin ja tyytyväinen tunne; sillä hetkellä uskoin, että elämä on parasta juuri sillä hetkellä. Ja niinhän se onkin!

Kun jatkoimme matkaa muffinsit mahassa, alkoi tunnelma vesittyä pikkuhiljaa, kun sade alkoi ropista maahan ja muodostaa jaloille kauniita, tosin märkiä, täpliä. Tunnelma ei siis huonontunut, vaan muuttui vetiseksi. Naurunpyrskähdyksiä kuitenkin pääsi välillä, ja se taas esti huonon fiiliksen tulemisen. Matkaa kuitenkin jatkettiin, välillä hiekkaisella ja hiljaisella autotiellä, kun taas joskus sitten metsän siimeksessä. 

C: Sylvia (linkki blogiin postauksen alussa)

Loppumatkasta väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa, sillä flunssan jäljiltä kunto oli hiukan laskenut. Positiivisena juttuna kuitenkin se, että torstain aamulenkkien ansiosta kunto on kohonnut jonkin verran, ja jaksoin paremminn kuin talvella! Vaikka nyt kulku oli helpompaa, huomasin kunnossa selkeän nousun. 

Muuta tekstiä tähän hätään en taida saada raavittua kasaan, joten nyt vielä se viimeinen kuvapläjäys ennen lopputekstejä!

C: Sylvia

C: Sylvia tai Minä

C: Sylvia

On muuten aivan ihanaa huomata, että lukijani ovat näin kevään tulleen ruvenneet yllättävän aktiivisiksi, ja kommenttimäärä on noussut huimasti, ainakin joidenkin postausten osalta! Pitkän aikaa oli hiljaista, mutta nyt... Siis mitä ihmettä! Kiitos ihan järjettömän paljon, kiitos myös uusista lukijoista! Ilmoitelkaa, jos haluatte jotain erikoispostauksia, niin toteuttelen niitä toiveidenne mukaan:) Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos!