75. Lukko, jonka avain on hukassa

Aina ei voi mennä hyvin, mutta silti tähänkin tuntiin mahtui niitä pieniä onnistumisia, jotka tuntuivat kaiken sen kamppailun jälkeen yhtä suurilta, kuin lottovoitot. Hevosta en missään vaiheessa syyttänyt mistään, mutta  itselleni saatoin sitten olla hiukan ankarampi.

Menin siis todella pitkästä aikaa Ferrarilla, ja sen kerran, kun olen rentona hevosen selässä, menee koko tunti pelkkään pelkäämiseen. Kyllä, kuulostaa oudolta, mutta ehkä kyseinen asia selkenee postauksen jatkuessa. 

Muistaakseni en ole ennen blogissa maininnut Ferrarista, mutta tässä jotain taustatietoa... Ferrari on siis n. 8.-vuotias risteytysponitamma, jolta ei luonnetta ja omapäisyyttä puutu sitten ollenkaan! Väriltään Ferrari on kimo, mutta sen pään väritys hiukan poikkeaa normaalista kimosta. Säkäkorkeutta Ferrarilta löytyy n. 143cm, näin omalta arvioltani.

Hoitaessa minua odotti suuren suuri onni; pääsisin vihdoin ja viimein harjaamaan kunnolla ponia, jota ei ole klipattu ikuisuuteen, ja joka on ollut koko talven ilman lointa. Samalla muistui hyvin mieleen, millaista on harjata klippaamatonta ponia kevättalvella... Hauskaa, mutta rankkaa oli!

Ferrarilla menoa en jännittänyt ollenkaan, vaan työnsin kaiken pienenkin pelon mieleni nurkkaan, ja keskityin täysin pienen valkoisen satuponin harjaamiseen. Olin ihan karvoissa jo kymmenen minuutin jälkeen, ja puolen tunnin kuluttua muistutin vain- ja ainoastaan lumiukkoa valkoisine karvoineni. 

Maneesissa sitten hyppäsin selkään, säädin jalustimet ja lähdin liikkeelle. Huomasin heti, että kyseessä on herkkä, säikky ja energinen poni, joten tein alussa todella paljon pysähdyksiä ja voltteja, jotta saisin ponin kuulolle. Käynnissä kaikki sujui vielä hyvin, paitsi C- pääty, johon poni ei suostunut menemään ollenkaan. Myös ponimaista testailua oli todella paljon ilmassa, välillä poni ei suostunut liikkumaan mihinkään, ja välillä se sitten vaan peruutteli ympäri maneesia...

Ravissa ongelmat sitten alkoivat! Poni alkoi kuljettaa minua ihan 10-0, eikä kuunnellut yhtään mitään. Jos yritin saada hallitumpaa ja hitaampaa ravia, sain vastaukseksi muutaman pukin. C- pääty oli monta kertaa pelottavampi kuin käynnissä, ja sen takia sitten poni lähti käsistä joka kerta, kun yritin viedä sitä kunnolla kulmaan. Tässä varmaan se oma käsi ja istunta, sekä tietysti oma mieli vaikuttivat asiaan, itseasiassa varmaan monella asialla oli vaikutusta ponin "tuhmuuteen". 

Itse jännityin oikeasti kunnolla näistä pukeista ja käsistä lähtemisistä, joten menin sitten keskelle pyörimään peloissani. Tuo kuulostaa kyllä niin tyhmältä, ja tuntuukin tyhmältä, kun tuolla tavalla menin pelkuroimaan (?) keskelle kenttää, kun olisin voinut ottaa kontrollin poniin. 

Tehtävänä oli siis pidentää askelta ja ravia pitkillä sivuilla, ja sain oikeaan kierrokseen 1-2 ok- pätkää, mutta eivät nekään ihan huippuja olleet. Seuraava tehtävä (kiemurtelua pitkillä sivuilla) meni aikalailla harakoille, sillä kävelin vieläkin keskellä ottaen paljon pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä, kuten sanottu, pääasiassa käynnissä. Tunsin itseni jo tuolloin todella pelkuriksi, mutta en voinut pelolleni mitään, ehkä sille pitäisi sitten tehdä jotain täällä kotopuolessa?

Tunnin serpentiinikiemuroista ei ole oikein mitään kerrottavaa, sillä en hirveästi kyseistä tehtävää uskaltanut tehdä, ehkä kerran koetin, mutta kun Ferrari alkoi ryysätä ja tulla kuuroksi avuille, siirryin takaisin keskiympyrälle tekemään jotain omaa hommaa...

Kun vaihdoin suuntaa, jäin TAAS sille ympyrälle, mutta kun opettaja hiukan tiukemmin huomautti siitä, että kun siirryn ympyrälle, on se palkinto ponille temppuilemisesta, ja tämän innoittamana sitten yritin mennä taas pitkällä sivulla tehtävää, joka oli tehtävän alla. Aluksi meni taas ihan penkin alle, poni alkoi ryysätä ja kuljettaa+ säikkyä ja potkia muita tunnilla olleita hevosia, joten siirryin ympyrälle pelon palatessa mieleeni hiljaa hiipien kuin varjo.
Aika pian yritinkin sitten uudestaan, ja wow, poni meni kolme kierrosta serpentiinejä tosi kivasti, hidasti ja kuunteli todella hyvin! Tässä vaiheessa tämä tuntui lottovoitolta, ja vaikka vauhti olikin ihan kohtuullisen reipas, eikä minulla ollut mitään itsevarmuutta jäljellä ratsastaa ponia kunnolla. Keräilin siinä sitten itsevarmuutta samalla, kun ratsastin Ferrarin ensimmäistä kertaa koko tunnin aikana onnistuneesti C- päädyn lyhyelle sivulle ilman, että poni lähti alta! Jes, itsevarmuutta alkoi kasaantua onnistuneesti lisää, ja aloin uskaltaa ratsastaa kunnolla.

Kun olin juuri saamassa hyvää tuntumaa Ferrariin, tuli välikäyntien aika. Välikäynteihin Ferrari rentoutui ja rauhoittui yllättävän hyvin, ja pystyin menemään pitkällä ohjalla lähes koko välikäyntien ajan. Samalla mietin, miten ratsastaisin Ferraria tunnin loppupuolella. Tiesin jo, että laukkoja en tulisi koettamaan pitkillä sivuilla, enintään ympyrällä, sen verran epävarma olo minulla oli tässä vaiheessa. Huono juttu, en luottanut itseeni, ja kun piti ottaa ohjat käteen, Ferrari jatkoi temppuiluaan, eikä suostunut liikkumaan enää mihinkään.
Kun tehtävänannoksi tuli tehdä pitkin maneesia omatoimisesti laukannostoja käynnistä, ja laukasta sitten muutaman askeleen jälkeen takaisin käyntiin, meinasin saada sydänkohtauksen. Minua pelotti laukata, Ferrari oli voittanut minut pienellä testailullaan, ja saanut minut pelon partaalle. Kun otin ohjat käteen, Ferrari jännittyin taas kerran. Ilmeisesti minun olisi pitänyt ottaa ohjat käteen todella rauhallisesti, hitaasti, sekä pysyä itse ihan rentona, eikä antaa pelolle valtaa, mutta toisin sitten kävi, ja siirryin keskelle huomatessani muiden aloittavan tehtävän. En halua selitellä asiaa mitenkään niin, etten halunnut olla muiden tiellä, en yksinkertaisesti vain uskaltanut.

Kun olin kävellyt keskellä jonkin aikaa, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja nostaa niitä laukkoja, harjoitella, vaikka sitten keskiympyrällä omassa rauhassani. Ferrari oli täysin samaa mieltä kanssani, sillä aina, kun olen sillä mennyt (tämä kerta mukaanlukien), aina, kun se on nähnyt jonkun laukkaaman, se on itsekin yrittänyt lähteä laukkaamaan mukaan. Todella huvittava, mutta hermostuttava tapa, joka saa ainakin minut hermoromahduksen partaalle, ei siis mitään uutta.
No, otin sitten ohjat kunnolla käteen, ja nostin laukan. Siirsin pohkeen taakse, ja toista hiukan eteen, ja kyllä, se laukka nousi, parin pukin kera. Kyydissä kuitenkin pysyin, ja hidastin todella nopeasti raviin ja sen kautta käyntiin, niin kuin ohjeena olikin. Olisi tosin pitänyt saada laukasta suoraan käyntiin, mutta se ei ihan onnistunut tällä kerralla... Tätä puuhaa jatkoin sitten jonkin aikaa vasemmassa kierroksessa, ja huomasin  itse, että molemmat käteni olivat todella kovat, vaikka istunta ihan ok olikin. Tajusin, että hidastus tapahtuu oikean pohkeen ja vasemman ohjan yhteistyöllä, mutta siltikään en saanut käsiäni rennoiksi.
Olisin luultavasti saanut Ferrarin laukasta suoraan käyntiin, jos olisi tajunnut, että pienillä puolipidätteillä homma olisi sujunut kummallekin osapuolelle paljon mieluisammin, eikä minun olisi tarvinnut jäädä vetämään Ferraria suusta. Reippaiden hevosten kanssa minulla on oikeastaan aina ollut sama ongelma, mutta pikkuhiljaa lähdetään sitten korjailemaan. Itse olen sitä mieltä, että suusta vetäminen on yksi pahimmista asioista, mitä reippaan/ eteenpäinpyrkivän hevosen kanssa voi vain tehdä. Ihan järkyttävää, näyttää rumalta ja saa käsivarretkin ihan jumiin muutamaksi päiväksi!

Laukannostoissa ja laukoissa ainut hyvä olikin nostot, jotka sain loppua kohden vasemmassa kierroksessa paremmiksi. Vaikka nostot olivatkin hyviä, samoin kuin osa laukkapätkistä, niin kun oli tarkoitus laukata vähän matkaa, saatoin epähuomiossa laukata kaksi pääty- ympyrää, eli suomeksi sanottuna n. 1½ pitkää sivua. Laukoissa, ja itseasiassa koko tunnilla yksi suurimmista ongelmista olivat asetukset. Ferrarille on todella tyypillistä, että kun yrittää asettaa ja taivuttaa, niin se vääntää kaulansa ihan täydelliselle korkkiruuville, ja kaula on sitten ihan mutkalla, vaikka tarkoituksena olisi vain asettaa ja taivuttaa. Se ei myöskään mielellään taivu kunnolla, vaan kääntää juurikin sen kaulansa ryntäisiin ja alkaa rullata.

Suunnanvaihdosta olin todella iloinen, oikein odotin oikeaa kierrosta laukkojen takia! Vasemmassa kierroksessa laukat olivat alkaneet muuttua hiukan paremmiksi, ja halusin päästä yrittämään oikeassakin kierroksessa, jossa tavoitteenani oli ottaa useampia nostoja, ja vähentää itse laukan määrää, suomeksi sanottuna siis lisätä nostojen määrää ja vähentää itse laukkaosuutta.
Aluksi oikean kierroksen laukoissa oli todella paljon hakemista, ja rullaus yllättävän pahaa. Rullaus ja muut ongelmat kuitenkin vähenivät toistojen myötä, ja parilla kerralla päästin Ferrarin laukkaamaan vähän pidempää pätkää, kun laukka tuntui olevan hallinnassa tarpeeksi hyvin. Pidemmillä pätkillä se alkoi kuitenkin kuumua, huoh! En luovuttanut, jatkoin nostojen parissa, ja itseasiassa juurikin laukoista ja laukannostoista jäi kaikkein paras fiilis koko tunnin aikana, ja pääsin jopa hymyilemään hiukan siellä selässä!

Tässäkin kierroksessa jäin suuhun kiinni, mutta loppua kohden sain parempia pätkiä. Aika nopeasti, kun kaikilla sujui hyvin, tuli loppuravien aika. Menin pitkästä aikaa ihan uralle ravailemaan, ja annoin Ferrarin mennä ensimmäistä kertaa tunnin aikana reipasta, energistä ja hyvää ravia. Omasta mielestäni ravi ei ollut minulla täysin hallussa, mutta annoin sen vähän purkaa höyryjä menemällä kovempaa. Oikeassa kierroksessa en saanut Ferraria menemään kunnolla kulmaan, joten menin sellaista puolikasta maneesia jännityksen välttämiseksi. Tämä ei ehkä ollut se kaikkein paras vaihtoehto, parempi olisi ollut totuttaminen, mutta tällä kertaa näin.
Vasemmassa kierroksessa reipas tahti jatkui, ja pääsin menemään muutaman kerran hallitusti C- päätyyn.
Kun loppukäynnit saapuivat ohjelmaan, Ferrari oli vasta lämmennyt. Se oli valmis aloittamaan työt kunnolla, ja kun piti kävellä rauhassa, se rikkoi koko ajan raville. Tässä vaiheessa vaan nauratti, sain tunnista kuitenkin jotain hyvää irti, ja vaikka onnistuneita pätkiä oli todella vähän, eikä tunnista jäänyt kovin hyvä maku suuhun pelkäämisen takia, sain muutaman hyvän pätkän, ja niitä on sitten kiva hakea seuraavalla kerralla, kun pääsen koettelemaan ratsastustaitojani Ferrarin selkään!
Tallissa hoidin Ferraria suunnilleen puoli tuntia, ihan vain harjauksen muodossa, sillä halusin kiillottaa ponin kiitokseksi tunnin koettelumuksista, ja samalla halusin osoittaa olevani pahoillani siitä, etten kyennyt antamaan sille kunnollista liikuntaa omien pelkojeni takia.

Näiden silmien takia alunperin rakastuinkin Ferrariin. Niissä on ymmärtämystä ja viisautta, mutta myös ilkikurisuutta, joka on jokaisen pienen, veitikkamaisen ponin elinoikeus. Ja katsokaa noita ripsiä, ihanan väriset!

--------------------------------------------------------------------------------------------
Ja jottei kenellekään jää tästä tunnista, ja minusta ihan hirveästi epäselvyyksiä, haluan avata asiaa hiukan: Useasti minut luokitellaan todella rohkeaksi, ja peräänantamattomaksi, minkä takia sitten saan joskus näitä haastavampiakin hevosia. Tiedän todellakin, että juuri ne haastavat hevoset ja ponit opettavat kaikkein eniten, tiedostan sen vallan hyvin. Haluan oppia ratsastamaan kaikenlaisilla, reippailla ja laiskoilla hevosilla yhtä hyvin, jonka takia en sitten toivo tunneille hevosia, ja en vaihda tai luovuta minkään hevosen kanssa. 
Kuitenkin, vaikka pääasiassa rohkea ratsastaja olenkin, todella reippaiden hevosten kanssa saatan mennä lukkoon, enkä pysty ratsastamaan aktiivisesti. Kaipa minä sitten pelkään epäonnistumisia, putoamisia ja sitä, että hevonen ryöstää altani. En tiedä, mihin tämä pelko juontaa juurensa, mutta tällainen minulla kuitenkin on. Siitä huolimatta kitken sitä aktiivisesti pois parhaani mukaan!
En pahimmassakaan tapauksessa vihaa mitään hevosta, tai laita huonosti mennyttä tuntia hevosen syyksi, vaan etsin ensin syytä itselläni. Siltikin hevosella on suuri vaikutus tunnin kulkuun, ja hankalimmat hevoset ovat kuin lukko, jonka avain on heitetty kaivoon, mutta jonka voi saada auki kovalla työllä ja vaivalla...