105. Tarinankerrontaa

Menneet päivät ovat olleet minun kannalta todella ihania, kun olen saanut juosta ulkona vapaana turkki hulmuten vähän viileämmässä säässä kuin esimerkiksi neljä päivää sitten, kun sää hipoi hellelukemia ja meni jopa yli niistä! Minulla kun on vielä talviturkki, niin viileässä säässä on paljon helpompi olla- kunhan ei vaan missään nimessä sada!

Viimeisimmät päivät ovat olleet kuitenkin yhtä nautintoa muutamia sadepisaroita lukuunottamatta, ja täällä pikkukylässä on ollut jopa toimintaa! Viikonloppuna sain taas touhuta ihmisten seurassa, kun kerrankin halusin olla sisällä, ja muutenkin olen saanut todella paljon huomiota lähiaikoina kesälomien alettua. 

Kovin pitkiä lenkkejä ei kuitenkaan olla tehty lämpimien säiden takia, mutta aina en pane sitä pahakseni, kunhan saan ruokaa ja muuta tarpeellista. 

Kaksijalkaisilta kuulin, että saan sitten kymmenen viikon ajan enemmän seuraa, kun niiden ei tarvitse mennä kouluun- tai mikä opinahjo se sitten oikeasti olikaan!

Tämä postaus onkin täytetty kuvilla minusta ja parhaasta kaveristani, jonka kanssa voin makoilla pihanurmikolla ties kuinka kauan. Hän rapsuttaa minua silloin kun haluan, ja makaa kanssani nurmikolla pitäen huolta. 

Häneen voin luottaa. 

Haluan jakaa nämä kuvat teille, sillä minulle nämä ovat kultaakin kalliimpia kuvia, joita on kiva katsella sitten vanhana koirana. Toivottavasti te nautitte näistä kuvista, ja saatte niistä kesäisen fiiliksen sinne sateenkin keskelle!

Mami hei, anna karkki..!

Lauantaina pääsenkin sitten näyttelyihin- ja en edes joudu pesulle! Tämä paikka tulee olemaan vähän kauempana kuin edellinen, ja sinne ajaa muistaakseni reilun tunnin. Katsotaan sitten, minkälaiset arvostelut saan- tottakai kuitenkin hyvät, olenhan täydellinen koira, ellette nyt sitä vielä tienneet!

Muuta ohjelmaa ei tähän  hätään taidakaan olla, sitä perus oleskelua...

Elämä on kuitenkin hauskaa, ja jottei tämä postaus ihan tylsän viralliseksi menisi, kerron teille tarinan eräästä kauniista lauantaipäivästä:

" Oli kaunis lauantaipäivä, ja minulle tuli pihalla erittäin tylsää, enkä löytänyt mitään tekemistä. Tajusin, että eräät vihreät, pelottavat ritilät eivät söisi minua, joten hain sieltä yhden tyynyn ja lähdin sen kanssa pihalle leikkimään. Moneen kertaan varmistin, ettei kukaan näkisi minua, ja aloin leikkiä. Nappasin kiinni tyynyn kulmasta ja lähdin juoksemaan pitkin pihaa. Ravistelin tyynyä niin, että sen kaikki sisukset lensivät pitkin pihaa suuressa kaaressa. Tunsin, kuinka tuuli nappasi turkista kiinni ja minun oli kertakaikkisen pakko jatkaa tyynyn riepottelua.

Ei, en ole terrori, sillä vain yksi kulma meni tyynystä rikki, ja sieltä kaikki sisälmykset lensivät sittem loppujenlopuksi ulos.

Kun työni oli valmis, menin raapimaan ovea ja samalla näyttämään, kuinka hienosti olin saattanut maahan ensilumen isot hiutaleet. Ihmisäitini tuli avaamaan, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hän katsoi työni jälkeä. Tyynyt olivat olleet uudet, ja nyt yksi niistä oli "rikki"- ainakiun hänen mukaansa. 

Hän nappasi minut mukaansa sisälle, ja isäntäni laittoi minut valjaisiin vieden minut samalla kertaa häkkiin. 

Kun olin häkissä, näin, kuinka koko kaksijalkainen porukka saapui pihalle juosten jotkut kengät jalassa. Osalla ei ollut edes takkia! Heillä oli mukanaan myös iso muovipussi, jota he täyttivät samalla jupisten ja mutisten. Sitten joku niistä sanoi, että jälkikäteen naurattaa, ja sen jälkeen he nauroivatkin hetken vatsat kippurassa.

Olisin niin kovin halunnut mukaan lapioimaan ja haravoimaan ensilunta muovisäkkiin, mutta minua ei päästetty- harmittihan se minua kovin- aivan varmasti enemmän kuin kaksijalkaista äitiäni, jonka rakkaan istuintyynyn olin "repinyt pitkin pihaa kuin pahainen kakara". Kyllähän lapsen pitää ehdottomasti saada leikkiä! "

Uskokaa tai älkää, tuo oli ehdottomasti totta!

Toivottavasti pääsen kirjoittelemaan teille mahdollisimman pian!