14.4.2016

79. Ja tietenkin ne pakarat huusi Hoosiannaa! / Viimeinen matkapostaus

Ehkäpä saan pikkuhiljaa nostettuani postausteni tasoa, sillä minusta on alkanut tässä lähiaikoina tuntua, että postaukseni ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Mietipä vaikka kolmatta matkapostausta, jossa tekstiä oli n. 8 riviä, ja loppu sitten kuvia. Totta kuitenkin on, että kyseinen päivä oli aika tavallinen, jos mökkielämästä voi niin sanoa. Vaikka kuvat kyseisessä postauksessa ihan siedettäviä olivatkin, oli tekstin laatu todella heikko, en sitten yhtään tiedä, miltä se näytti teidän lukijoiden silmistä katsottuna. 
No, sain kuitenkin julkaistua teille sen postauksen, mutta katsotaan, jos tästä eteenpäin jaksaisin panostaa näihin täällä julkaisemiini postauksiin enemmän, että niiden taso nousisi edes sille tasolle, mitä se oli vielä pari kuukautta sitten. Pikkuhiljaa sieltä suosta kuitenkin noustaan, ja ehkä nyt on minun aikani nousta suosta ja näyttää, minkälainen tämä blogi oikeasti on! Ja tähän samaan syssyyn vielä sellainen pieni ilmoitus, että saatan tilata joltakin sitten bannerin, ja muokata ulkoasuni sen ympärille sitten ihan uudestaan- nykyinen on alkanut tuntua ihan tylsältä, vaikka muuten ihan kiva ja toimiva onkin!


En millään jaksaisi kirjoittaa siitä, kuinka heräsin, söin aamupalan, kävin vessassa ja pesin hampaat- ei, ketä se kiinnostaisi, kun tämä on neljäs matkapostaus, jonka alussa on kerrottu samat asiat- ja kaiken lisäksi niissä ei ole mitään kiinnostavaakaan, ymmärtäähän sen. Muutenkaan tämä sarja ei ole ollut kovin suosittu, johtuu varmaan juurikin tästä tylsähköstä kerronnasta. En kuitenkaan sano kirjoitusteni olevan huonoja, mutta ilmeisesti jokin niissä ei ole niin hyvää, että postaukset kiinnostaisivat teitä.
                                                                                           -    -     -       -

Niinpä en aloitakaan siitä, vaan siitä, kun päätimme lähteä tarpomaan umpihankeen Sinivuoren retkeilypoluille! Retkeä oli mietitty muutama päivä, ja onneksi  lähdimme juuri sunnuntaina umpihankikävelylle, sillä sää oli mitä mahtavin, aurinkoinen ja kohtuullisen lämminkin, vuodenaika huomioon ottaen. Sää olisi ollut monta kertaa lämpimämpi, jos koko aikaa ei olisi käynyt sellainen viima, että hiukset meinasivat lentää päästä hatun alta. Fiilis oli kuitenkin hyvä, ja heti alkumatkasta nauru kareili kaikkien retkeläisten huulilla. 
Parkkipaikalle ei autoa oikein saanut, sitä peitti melkein metrinen lumikerros, johon kukaan ei ollut koskenut muutamaan viikkoon. Todella harva ilmeisesti oli meidän lenkkireittiämme käynyt koluamassa, sillä polku ei juurikaan näkynyt lumen alta. Siinä sitten seurailimme ihan rauhallisesti parin lumikenkäilijän jälkiä, jotta pysyimme oikealla reitillä.



Reitin kuvauksessa oli lukenut jotain suurista korkeuseroista ja sen sellaisista, ja kun heti alkumatkasta niitä ei kuulunut, aloin jo vitsailemaan kaikenlaista internetin valheellisuuksista ja mummojen reiteistä, mutta pian tämä reitti tukki suuni. Pikkuhiljaa lähestyimme pitkää, jyrkkää 600metrin nousua, ja sen ylösnousua hankaloitti kova viima, ja hangen upottavuus, joka on varmaan aikaisemmistakin matkapostauksista selvinnyt.
Jokaisella askeleella upotti vähintään 45cm näin omalta arvioltani, ja sitten kun laitetaan soppaan kiehumaan vielä todella pitkä ja jyrkkä, jopa rankka nousu, padasta nousee pääkallon kuvia ja hirviöitä, jotka manaavat matkan kulkua. Silti, kaikista vaikeuksista huolimatta kuljimme hymyssä suin kohti kotaa, joka odottaisi meitä nousun päässä paikallaan ja hiljaa kuin kallio.

Pörri väsähti jossain  kohden nousua, ja siinä sitten samalla pidimme pienen tauon. Muutaman lepominuutin jälkeen patistin joukkion liikkeelle, sillä jos siinä vaiheessa pysähtyisi, ei välttämättä jaksaisi jatkaa matkaa yhtään sen paremmin kuin ilman lepotaukoa.
Tauon aikana olin kuitenkin ehtinyt napata kiinni ohuesta koivunrangasta ja katsella edessäni avautuvaa maisemaa. Olin nähnyt samanmoista ennenkin, mutta tällä kertaa se oikeasti mykisti. Pelkkää metsää kilometritolkulla, koivikkoa, varvikkoa, kuusikkoa ja männikköä. Mitään ei puuttunut tästä täydellisestä maisemasta, jonka yritin epätoivoisesti tallentaa kameran muistikortille- eikä se muuten näytä miltään valokuvassa, jotta sen tunnelman voi oikeasti aistia, täytyy päästä henkilökohtaisesti paikalle.





Kiipeilyä jatkaessamme hiki alkoi tulla todella nopeasti pintaa, ja kun kerrankin ne pakaralihakset joutuivat kunnolla töihin, päättivät ne huutaa Hoosiannaa silkasta rasituksesta :D Eipä siinä auttanut muu kuin kiivetä ylös asti, ylhäällä odottaisi hyvä, ilmatiivis kota.
Kodalle saavuttuamme tuuli meinasi vetäistä koko porukan mukaansa, mutta onneksi ehdimme ajoissa lukittautua kotaan. Kota oli todella hyvä ja ilmatiivis, varustuskin oli kunnossa! Kodasta löytyi tulitikkuja, kertakäyttöastioita, todella hyvä nuotiopaikka sekä kamiina, joka oli asetettu kotaan ilmeisesti pidempää viipymistä varten. Kotaa ei ollut sotkettu ollenkaan, ja se oli hyvin kiva pieni majapaikka, joka palkitsi yli kuudensadan metrin kiipeämisen siisteydellään!

Kun pannukakut sun muut oli mutustettu kaikessa rauhassa, jatkoimme taas matkaa uutta intoa puhkuen. Seurasimme lumikenkien jättämiä jälkiä suunnilleen kilometrin matkan, kunnes saavuimme tielle. Tietä pitkin kuljimme vain muutamankymmenen metriä, jonka jälkeen poikkesimme takaisin pienelle polulle, jota pitkin saavuimme kohtuullisen pian hakkuuaukealle, jossa hanki upotti entistäkin enemmän, ja kulkeminen kävi raskaammaksi.
Kun pääsimme vihdoin ja viimein pellon laitaan, menimme hetkeksi reitistä sekaisin, mutta löysimme pian reittimme tien varresta ja pääsimme kävelemään hiekkatietä pitkin autollemme. Pörri ja isäni menivät edeltä, jotta he voisivat hakea auton ja tulla meitä vastaan, mutta olimme sen verran nopeita, että käveltävä matka ei lyhentynyt olenkaan.
Koska tie oli ollut todella rapainen, kävin vähän auraamassa parkkipaikkaa ja kävelin sen ympäri, jonka jälkeen pääsin vihdoin ja viimein hyppäämään autoon. Kun auto lähti kohti mökkiä, en pannut pahakseni retken loppumista, mutta samalla katsoin kaihoten kallioiden suuntaan, jossa olimme vain tunti sitten kiipeilleet.

Kalliolle, jossa näkyy jäätä, kiipesimme


Loppupäivä olikin aikamoista laiskottelua ja television katselua, sillä koko porukka oli ihan järkyttävän väsynyttä ja rasittunutta. Loppupäivänä ei siis tapahtunut kerrassaan mitään, ei yhtään mitään kiinnostavaa.

Seuraavana, matkan viidentenä päivänä oli pääasiassa pakkausta, mäkien laskua ja paikan hyvästelyä, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Olin kiintynyt tuohon mahtavaan paikkaan viidessä päivässä todella vahvasti, ja tuntui pahalta jättää taakseen se hauskuus, minkä olin saanut kokea viiden päivän aikana.



Oletteko te käyneet hiljattain mökkireissuilla pitämässä hauskaa?
Huomasitteko postauksen laadussa mitään eroa edelliseen, vai oliko samaa tasoa kuin ennenkin, ei tarvitse valehdella, vaan saa sanoa suoraan mielipiteensä:)?

10 kommenttia:

  1. Ihana postaus ja ihania kuvia :) Kyllä sun tekstit on mun mielestä aina ollut hyviä, ja selkäitä luettavia, ja niitä on kiva lukea.

    VastaaPoista
  2. Kiva postaus ja hienoja kuvia! :)

    VastaaPoista
  3. Kiva blogi sulla :) Liityin!
    emmasofiasss.blogspot.com tuossa vielä oma blogini!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, tervetuloa lukijaksi! Käynpäs katsomassa blogiasi:)

      Poista
  4. Kiva postaus! :-)

    VastaaPoista
  5. Oom ite tykännyt tosi paljon sun postauksista, vaikka mun kommenttien perusteella ei niin ehkä voisi päätellä... tykkäsin tosi paljon tästä(kin) postauksesta! Jatkat vain samaan malliin, niin hiljaa hyvä tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, hiljaa hyvä tulee, niinhän se menee:D

      Poista

Kommentoithan edes jotain, se merkitsee paljon! :)