20.2.2016

50. Hetki

Tää on se hetki,
ei multa mitään vaadita,
Vain meidän retki
Neljä samankaltaista
Tää on se hetki
ei multa mitään vaadita
vain meidän retki
neljä samankaltaista
-Kaija Koo, Supernaiset

Muistan tarkasti sen hetken, kun saavun koulusta kotiin iloisesti hölkötellen. Saavuttuani kotipihaani kohtaan rakkaan pentuni katseen ensimmäistä kertaa ikinä. Katson sitä kunnolla, ja näen siinä kaiken sen, mitä ihminen voi tuntea parasta ystäväänsä kohtaan. 
Lupaan sillä sekunnilla sille, että tulen takaisin, ja alan huomioida sitä enemmän. En halua pakottaa sitä yhtään mihinkään, haluan yhteistyömme olevan täysin saumatonta ja täydellistä.
Käyn nopeasti sisällä, ja puen äkkiä ulkovaatteet päälle, ja työnnän taskuuni pienen pussin täynnä maksanpaloja aikeenani kouluttaa Pörriä pitkästä aikaa ulkona.

Kun saavun takaisin ulos kirpeään talvi- ilmaan, näen rakkaan pentuni silmissä anovan katseen. Se haluaa ulos leikkimään pupunsa kanssa, se haluaa purkaa energiaansa pitkän päivän jälkeen. Juoksen sen häkin luokse niin nopeasti kuin suinkin, ja avaan häkin tummanvihreän portin rutiininomaisesti, mutta tällä kertaa otteessani on jotain erilaista. Onkohan se sitä positiivisuutta ja rakkautta, joka velloo sisälläni kovemmin kuin koskaan?


Rakas!


Kun häkin portti on avattu, koiranpentuni juoksee pihan toiseen päähän, ja sieltä ottaa vauhtia hypätäkseen päälleni. Sen jälkeen se etsii ympäri pihaa rakasta vinkupupuaan, joka on ainoa asia, mitä se ei ole rikkonut. Se on sille todella tärkeä lapsuudenlelu, ihan kuin sekin minulle. Vaikka se ei lelu olekaan, se on kuin nallekarhu, jota on ihana halata, hankala menettää, mutta aivan mahdoton unohtaa. Sillä on todella suuri merkitys elämääni, ilman sitä blogini ei olisi tässä, eikä elämäni olisi niin tapahtumarikasta ja positiivista.



Seuraavan päivän aamuna, kun kukaan muu ei ole kotona, kuin minä ja Pörri, Pörri tekee sen, joka on minulle paljon suurempi asia kuin lottovoitto. Se kiipeää syliini, katsoo minua muutaman kerran, ja nukahtaa kuin pieni vauva, joka väsähtää pienen maidonlutkutuksen jälkeen. Pikkuhiljaa se alkaa kuorsata ja tuhista yhä kovempaa, mutta minua se ei haittaa ollenkaan. Sydämeni sulaa sen suloudesta, eikä sitä tunnetta voi kuvailla millään sanoilla. 

Kaikki sanat ovat tuon kuvailemiseen liian laimeita, tylsiä, erikoisia, tai tavanomaisia. Sille ei ole keksitty sanaa, eikä tulla keksimäänkään. Sitä ei tarvitse kuvailla sanoilla, mutta ainakin yksi asia siihen liittyy. Luottamus. Luottamus minun ja Pörrin välille alkaa rakentua pikkuhiljaa, hiljaa hyvä tulee. 

Silmät kiinni, antaa mennä!

Pahoittelut sormesta!





Nyt se hetki on ohi käytännössä, mutta yhä se pysyy mielessäni kuin liimattuna. Siltikin sanat loppuvat kesken, niitä on aivan liian vähän. Ei ole enää sanoja, joita voisin käyttää järkevästi. Vai tarvitseeko kaiken edes OLLA järkevää, vai voiko joskus heittää kukkahatun ojaan ja ottaa puristavan pipon pois päästä? Se tekee joskus ihan hyvää, uskokaa pois!

Voiko tämännäköistä harmaahyljettä vastustaa?


Lumi pöllyää, kun rakas juoksee pupun perässä;)

Onko teidän koirilla esiintynyt tällaista käyttäytymistä, joka viittaa vahvasti siihen, että koira haluaisi olla myyrä?





Ja muuten, osaavatko koiranne lentää yhtä hienosti kuin Pörri?
Mukavaa loppuviikkoa teille lukijoille, rakastakaa eläimiänne ja viettäkää aikaa niiden seurassa!

12 kommenttia:

  1. Mahtava postaus! Todella ihania kuvia <3

    VastaaPoista
  2. Ihana postaus ja -kuvat! :) On se Pörri vaan niin ihana ♡

    VastaaPoista
  3. Anonyymi16.36

    Ihana Pörri, kuvat ja postaus! :-)

    VastaaPoista
  4. Ihana postaus! <3 Pörri on kyllä vaan niin sulonen!

    VastaaPoista
  5. Todella kiva postaus ja ihania kuvia ihanasta koirasta! :)

    saarusti.blogspot.com

    VastaaPoista
  6. Aivan ihanan valloittava koira! :) Mummillani on suomenpystykorva ja se rakastaa myös myyräleikkejä lumihangessa, yleensä näkyville jää pelkkä kippurahäntä :D

    VastaaPoista

Kommentoithan edes jotain, se merkitsee paljon! :)