#405 Onnellinen ihminen säkenöi

Oletko koskaan kadulla, koulussa tai töissä nähnyt ihmistä, joka yksinkertaisesti vaikuttaa onnelliselta? Ihmistä, jonka silmät kielivät hyvin menevästä elämästä ja elämäntilanteesta, elämän onnellisista käänteistä? Ihmistä, joka näyttää siltä, että näyttää autuaalta, ja jonka askel on keveä? Ihmistä, joka luultavasti selviää vaikeimmistakin koetuksista? 

Tällainen ihminen ei välttämättä porukoissa ole se suupaltti tai hehkuta elämäänsä tai kokemuksiaan. Hän ei välttämättä hypi ja loiki ympäriinsä. Hänen silmänsä kuitenkin kielivät onnellisuudesta, jaksamisesta ja mahdollisesti hyväntuulisuudesta. Kyseisen ihmisen ei tarvitse kuuluttaa onnellisuuttaan vastaantuleville, vaan sen aistii. Hänen ympärillään on tavallaan sädekehä, joka luo ympärilleen hyvää oloa ja iloisuutta.

Minä olen, vaikkakin valitettavan harvoin. Tällaisen ihmisen, onnellisen ihmisen, kanssa on helppo puhua, häneen on helppo luottaa eikä hänen läsnäolonsa saa ärsytystä aikaan muissa kuin katkerissa ja kateeellisissa ihmisissä. 

Onnellinen ja iloinen ihminen saatetaan sekoittaa toisiinsa, vaikka ne minun silmissäni ja korvissani ovat kaksi eri asiaa. Iloista on mahdollista teeskennellä - sen kuin puhuu hyviä asioita ja hymyilee sitä kaikille niin tuttua tekohymyä. Aidosti iloinen ihminen kulkee hänkin kevyesti, mutta iloisuus on siltikin ohikiitävää. Koen, että onnellisuus on pysyvää. Onnellisuuteen kuuluu myös esimerkiksi surullisuutta, muttei koskaan katkeruutta, kateutta tai silkkaa vihaa. Onnellisella ihmisellä on hyvä olo itsensä kanssa, hän luottaa itseensä ja arvostaa itseään, jonka ansiosta pystyy myös kunnioittamaan ja arvostamaan lähellään olevia ihmisiä.

Onnellisen ihmisen silmät ovat usein rauhoittavat ja ystävälliset. Hän käyttäytyy muita arvostaen, eikä mulkoile kulmiensa alta muiden tekemisiä. Ei onnellinen ihminen välttämättä mikään lauhkea lammas ole, kyllä onnellinenkin ihminen omaa mielipiteitä ja itsetuntonsa ansiosta myös uskaltaa sanoa ne - kuitenkaan muita loukkaamatta.

Loppujen lopuksi "määritelmäni onnellisesta ihmisestä" ei ole tarkka, eikä sille ole edes varsinaista määritelmää. Onhan onnellisuus kuitenkin ihmisen oman pään sisässä, ja jokainen määrittää sen eri tavalla. Kukin tapa on varmasti oikea. 

Itse haluan olla onnellinen ihminen, pystyä nauttimaan pienistäkin hetkistä ja asioista, olla ystävällinen muille ja tuntea oloni hyväksi. Haluan selviytyä koettelemuksista - en välttämättä hymysuin - päättäväisyydellä ja olla omalla tavallani ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan ja saavuttanut. En leijua niiden avulla, mutta arvostaa omaa työtäni ja sen tuloksia. 

Usein onnellisuus on kuitenkin helppo löytää. Silmät pitää vain avata aamulla hiukan eri tavalla, avoimesti, kiinnostuneesti, eikä asenteella "olen jo nähnyt kaiken". Tavallisessakin arkipäivässä, jokaisessa, on varmasti jotain hyvää, vaikka kaikki tuntuisikin hukkaan heiteltyltä, turhalta tai pahalta. Pahalta saa tuntuakin, mutta silti jokaisessa päivässä on asioita, joista voit olla onnellinen, iloinen tai kiitollinen. 

Uskon myös siihen, että hyvyys palkitaan onnella. Kun vain sitkeästi jaksaa yrittää nauttia elämästä, vaikka väkisin, oppii löytämään ne hyvät asiat aina helpommin, nopeammin ja nauttimaan niistä enemmän. Oletko koskaan kokeillut nauttia vaikkapa kokeisiinlukemisesta? Ajatella sitä eri tavalla, ei pakkopullana, vaan mahdollisuutena oppia uusia asioita elämää varten? Ajatella, että teet sitä itseäsi varten, yrittää kertoa itsellesi, että sillä on väliä, mitä luet? 

Yritätkö etsiä lähes kaikesta jotain hyvää, vai tyydytkö vain siihen normaaliin oloon? Oloon, joka on kaikille tuttu, turvallinen ja jopa mukava, muttei kuitenkaan onnellinen? Katsotko koskaan ympärillesi ajatellen niitä hyviä asioita, joita ympärilläsi oikeasti on? Eivät ne välttämättä heti löydy, mutta kun katsoo pintaa syvemmälle, löytää varmasti hyviä asioita.

Ei onnellisuutta tarvitse myöskään kuuluttaa ympärilleen. Se on tunne sisälläsi kuten suru, ikävä tai kiitollisuuskin. Et välttämättä kerro niistäkään jokaiselle? Toistan, aidon onnellisuuden kyllä tunnistaa, se huokuu ympärilläsi ja tuo muillekin paremman olon. 

"Kellä onni on, se onnen kätkeköön." Ei kukaan kuitenkaan kiellä sinua kertomasta onnestasi, ja se on täysin persoonasta kiinni, mitä itsestään tahtoo kertoa. Sinänsä tämän kappaleen ensimmäinen lause kuvastaa tyypillistä suomalaisuutta: mistään ei kuuluteta toisille, parempi vaan pitää kaikki sisällään. Ei sekään totta ole, tee juuri niin kuin tuntuu hyvältä. 

Loppujen lopuksi onni on helppo löytää, ihan läheltäkin. Sen kuin katsot ympärillesi uudella tavalla. Tällä hetkellä uskon olevani onnellinen. On paljon asioita, mitä haluaisin tehdä, mutten juuri nyt voi. Silloin niitä on turha murehtia, ja on parempi keskittyä asioihin, joihin voi vaikuttaa ja joista voi olla iloinen. 

Älä huolehdi turhaan, usko itseesi, usko unelmiisi ja toteuta ne. Ennen kaikkea muista, että riität juuri sellaisena kuin olet, olet arvokas ja korvaamaton. Muista, ettei kukaan voi kertoa sinulle, millainen sinun hänen mielestään pitäisi olla. Tee juuri sitä, mitä rakastat, ja uskalla rohkeasti olla onnellinen.

Tästäkin postauksesta tuli lähinnä sekavaa ajatuksenpurkua, mutta olisi mukava kuulla, mitä ajatuksia tämä postaus herätti sinussa. Mitä onnellisuus on sinulle, mitä se merkitsee sinulla ja mistä olet kiitollinen juuri nyt?

#404 Aina ei ole ruusuista

Monesti ihmiset sosiaalisessa mediassa antavat kuvan ruusuisesta elämästä, aina hyvin menevistä treeneistä ja aina yhtä mahtavasti sujuneista valmennuksista. Moni onkin jo puhunut siitä, ettei aina ole niin ruusuista, ja haluan nyt osaltani hiukan avata asiaa itsekin. Vaikka asiaa avaankin, mukaan postaukseen pääsevät onnistuneimmat kuvat - jostain syystä en halua niitä pohjakohtia julkaista.

Tästä pääsemmekin aasinsillalla kysymykseen miksi. Miksi en julkaise huonoimpia ratsastuskuviani tänne blogiin tai muuallekaan? En pelkää kritiikkiä, mutta toisaalta en sitä kaipaakaan. Minulla on osaava valmentaja, joka asiaa korjaa, ja jo se on yksi syy, etten kuvia laita - luotan valmentajaani ja hänen ammattitaitoonsa, enkä kaipaa nettivalmentajia.

Tämänkin postauksen kuvista kiitokset ihanalle Sylvialle, joka uskollisesti toimi talliapulaisena ja vakkarikuvaajana<3

Toinen syy on se, etten halua julkaista muiden hevosista epäedustavia kuvia - meillä on sopimus, jonka mukaan julkaisen vain edustavia kuvia hevosesta, enkä loppujen lopuksi edes näe syytä julkaista niitä huonoja kuvia. Itselläni ne kuitenkin säilytän, jotta voin vaikkapa vuoden päästä verrata kyseisiin kuviin senhetkistä osaamistasoani. Niistä näkee kehityksen. 

Pitkään, lähes kuukauden verran ajattelin, etten tule kirjoittamaan ollenkaan 23.6 olleista ratsastuksista. En hevosten takia, vaan itseni takia. Meni muutama viikko, ennen kuin edes pystyin katsomaan kuvia sillä silmällä, josko niistä voisi jonkun kipaleen julkaista. Välillä onkin hyvä antaa itselleen miettimisaikaa, jonka jälkeen esimerkiksi teksti saattaa lähteä luistamaan paremmin. 

 Lennun kanssa tulee aina hyvä mieli, super turbomummo!

Niin, 23.6 ei todellakaan mennyt hyvin. Menin itsenäisesti, joka toki selittää jotain, mutta en voi laittaa sitä tekosyyksi omalla, ala-arvoiselle ratsastukselleni. Ensin menin Lenitan, joka taas kerran yllätti superhyvällä työmoraalillaan ja osaamisellaan! Tein paljon väistöjä, jopa ravissa, kokeilin parit takarit vähän leikitellen, ratsastin siirtymisiä, parit lisäykset ja kokeilin avotaivutusta käynnissä. Lenita oli älyttömän hyvä ja teki kaiken kuten pyysin, mutta silti oma ratsastukseni ei ollut tasokasta. 

Että tästä löytyy liikettä, ihana teräspappa <3

Seuraavaksi hyppäsin Tangon selkään, sateen takia ensin maneesissa ja sen jälkeen siirryin kentälle. Heti selkään noustessani tunsin, etten saanut poniin kunnollista otetta, istuin kummallisesti ja en pystynyt myötäilemään hevosen liikkeitä ollenkaan. Oliko osasyy huonoon ratsastukseen huima ratsun koon vaihto, en tiedä. 

Päätin siis ratsastaa kevyehkösti, päätavoitteena vain saada hiukan hidas Tango kuulolle, aktiiviseksi ja rennolle, tasaiselle tuntumalle. No, epäonnistuin totaalisesti ja tunnin aikana sain aikaan vain muutamia hyviä pätkiä, jotka ihana Sylvia sai talletettua kameran muistikortille. Itku tosin meinasi päästä kuvia katsellessa, kun oma istunta oli levähtänyt ihan järkyttäväksi.

Kun Tangon kanssa meni pelkäksi vänkäämiseksi ratsastajan kovuuden ja joustamattomuuden takia, näin parhaaksi vaihtoehdoksi pitää pitkän käyntitauon ja sen jälkeen aloittaa tavallaan puhtaalta pöydältä. Lepokäyntien jälkeen lähdin tekemään pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä ihan vaan käynnissä, taivuttelemaan ja hakemaan rentoutta omaan kroppaani. Hiljalleen Tango parani hiukan paremmaksi, vaikka oma ratsastus oli vieläkin järkyttävää.

 Ohjat näköjään eivät pysy kädessä tai takamus penkissä. Pitäisiköhän hankkia takapuoliliimaa ja valmiiksi sopivan mittaiset ohjat & tasaiset kädet?

Jatkoin samalla kaavalla koko lopputunnin ajan, enkä enää edes lähtenyt kokeilemaan laukkaa. Viimeiset kymmenen minuuttia Tango tuntui jopa kohtuullisen hyvältä ja sain muutaman käynti-ravi siirtymisen tehtyä kahdeksikolla rennosti. Se olikin tarpeeksi sille päivälle - pari hyvää pätkää ja niistä isot kehut.

Muuten hyvä, mutta katseen voisi nostaa siitä säästä. Ei siellä mitään ihmeellistä ole, kai...?

Ehkei kuvissa näytä kovin järkyttävältä muuten kuin oman ilmeeni kannalta, mutta fiilis selkään ei ollut hyvä. Saatatte miettiä, miksi en kirjoittanut tätä postausta aikaisemmin: yksinkertaisesti siksi, että häpesin omaa ratsastustani niin paljon. Häpesin sitä, että unohdin ohjeista tärkeimmän: unohdin auttaa hevosta pääsemään yli vaikkapa vaikeista tehtävistä tai taivutuksista, unohdin auttaa sitä rentoutumaan. Lisäksi unohdin kiittää niistä pienistä hyvistä pätkistä: ei hevosellakaan aina ole hyvä päivä, ja silloin tärkeintä olisi parantaa sen päivää kiittämällä sitä hyvistä suorituksista. Toki näin pitää tehdä aina. Hain vain pakonomaisesti hyvää istuntaa ja parempaa ratsastusta kuitenkaan tietämättä tarkalleen, mitä olin tekemässä. Turhauduin, koska asiat eivät tapahtuneetkaan nanosekunnissa.

Tämä nosto olisi ollut ihan älyttömän hyvä, jos olisin saanut pidettyä Tangon rennompana! Olisi hauska nähdä, millaiset nostot se tekee rentona, koska nytkin ne lähtevät kivasti ylämäkeen.

Niin, eivät asiat tapahdukaan. Niiden eteen pitää tehdä töitä enemmän kuin tunti - myös ajatustyö kuuluu tähän satsiin. Istunnassani on tällä hetkellä paljon korjattavaa, mutta reilun kolmen viikon ratsastustauon aikana minulla on ollut paljon aikaa pohtia omaa ratsastustani, keksiä siihen parannuskeinoja ja yksinkertaisesti ajatella, mikä meni pieleen ja mikä ei.  En ole keksinyt mitään maatamullistavaa, mutta olen kerännyt itseluottamusta ja uusia ideoita, mitä voisi kokeilla seuraavaksi hevosen selkään mennessään. 

Vaikkei Tango olisikaan peräänannossa, se varsinkin käynnissä astuu kivasti alleen! Tähän vielä lisätään aktiivisuutta ja rentoutta niin hyvä tulee :)

Minulle on henkilökohtaisesti tärkeintä, että sekä hevoselle, että ihmiselle jää hyvä mieli ratsastuksesta. Niin kummankin on mukava palata töihin seuraavalla kerralla. Lisäksi haluan olla ratsastaja, joka pystyy mukautumaan eri tavalla erilaisten hevosten tarpeisiin ja vastaamaan niihin, auttamaan hevosia työskentelemään paremmin ja rentoutumaan sekä pitämään kummankin hyvällä tuulella. Haluan olla hevosystävällinen ratsastaja ja tämä vaatiikin paljon työtä. Se on kuitenkin tavoitteena.

 Ylemmän ja alemman kuvan välissä on vain muutama sekunti. Ylemmässä kuvassa se on ryhdikkäämpi ja tavallaan orimaisemman näköinen, mutta ohja roikkuu löysänä -> sillä ei ole tuntumaa&tukea, jonka takia se ei voi olla rehellisesti läpikään. Asia olisi eri, mikäli ohja olisi tuntumalla.

Alemmassa kuvassa Tango on edelleen kivalla kaulalla ja rento, mutta vähän matalammalla. Se on alemmassa kuvassa rehellisemmin ja paremmin tuntumalla ja omaan silmääni näyttääkin kivemmalta.

Tulipa tästä postauksesta sekava, täynnä ajatuksenpurkua! Toivottavasti tästä sai kuitenkin edes jonkinlaista tolkkua, vaikkei varsinaista punaista lankaa olekaan. Nauttikaa kesästä, seuraavan kerran palaamme ratsastuspostausten pariin vasta elokuussa, mikäli jotain ratkaisevaa ei tapahdu! 

Vaikkei kuski olekaan ihan kartalla ja istunta kondiksessa, niin poni on hieno! Että se osaa olla <3 Omaan silmääni se näyttää tässä aika kivalta, kantaa itsensä, on rento ja tuntumalla. Tätä tunnetta lisää! 

MITÄ AJATUKSIA POSTAUS JUURI SINUSSA HERÄTTI?

KIINNOSTAAKO SINUA LUKEA AJATUSTENPURKUPOSTAUKSIA, VAI HALUATKO AINA LÖYTÄÄ SEN PUNAISEN LANGAN?

MITEN SINUN RATSASTUKSESI OVAT VIIME AIKOINA MENNEET?

#403 Koe matka Viroon uudella tavalla

Useimmiten ihmisten lähdössä laivalla Tallinnaan he maihin päästyään kiertelevät Tallinnan keskustassa ja saattavat käväistä esimerkiksi minigolfaamassa tai Pärnussa. Ei siinä mitään, mukava, helppo, tuttu ja turvallinen tapa viettää pitkä viikonloppu. Oletko kuitenkaan koskaan miettinyt, millaista olisi viettää loma hiukan eri tavalla, omaperäisemmin ja paremmin maahan tutustuen? Oletko miettinyt, millaista olisi yöpyä jossain muualla kuin tavanomaisessa hotellissa Tallinnan keskustassa? Minä olen. Ja sen myös toteutin.

Nyt olisi aika käydä läpi lähes parin kuukauden takainen matka Viroon. Toteutimme sen hiukan eri tavalla kuin useimmat, jotka laivalla Viroon lähtevät. 

Matkamme lätäkön toiselle puolelle alkoi koulujen päättäjäisiä edeltävänä viikonloppuna, joka itse asiassa oli vielä toukokuun puolella. Lähdimme lauantaiaamuna matkaan ja parin tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme Tallinnaan. 

Olimme ottaneet automme mukaan matkaan, jotta pääsimme kohteeseemme. Noin tunnin matkan päässä Tallinnan keskustasta sijaitsee kaunis, 1700-luvulla rakennettu Sagadin kartano. Tarkemmin se sijaitsee Länsi-Virumaalla pohjoisessa Virossa. Jos oikein muistan, joku rakennus Sagadin "pihalla" on joskus toiminut tallina ja siellä on toiminut siittola. 

Sagadin kartano loistaa kauniin vaaleanpunaisena hienoine koristeluineen ja sen kummallakin puolella on pitkänpuoleiset rakennukset, joista toinen toimii hotellina ja toinen metsämuseona. Mikäli haluaa varsinaiseen kartanoon päästä sisälle, joutuu maksamaan muutaman euron. 

Kartanon takana on suuret puistot ja nurmialueet, lampi ja maaseutua silmän kantamattomiin. Paljon kaunista kuvattavaa! 

Näin alkuun huomautuksena: jos harkitset matkaa kohti Viron maaseutua, varustaudu hyttysmyrkkypulloilla. Missään en ole nähnyt yhtä paljoa hyttysiä kuin Virossa! 

Ensimmäisenä päivänä kiertelimme Sagadin kartanon lähiympäristössä, heitimme kamat hotelliin, söimme ja lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä kohdettamme. Hotellihuoneista sen verran, että ne olivat älyttömän siistit, hyvinpidetyt ja riittävät! Löytyi suihku, pari sänkyä, vessa sekä "olohuone", jossa oli pöytä ja sohva. 

Sagadista ajoimme Lahemaan kansallispuistoon käppäilemään. Matkaa oli puolisen tuntia. Paikan päällä oli hyvät opasteet ja monenlaisia retkivaihtoehtoja. Hyttysiä riitti niin, että valokuvaaminen oli käytännössä mahdotonta. Itse retkireitti, jonka menimme, oli kuitenkin helppokulkuinen ja aikalailla normeja vastaava. Lahemaan kansallispuisto ei siis sinänsä sykähdyttänyt muuten kuin hyttysmäärältään, mutta joka tapauksessa käymisen arvoinen paikka!

Parkkipaikan läheisyydessä oli muutama "torppa", joissa oli esillä valokuvia sekä eräänlainen museo. Valitettavasti tietotekstit olivat muistaakseni vain Viroksi/lisänä lyhyt teksti englanniksi. 

Lahemaan kansallispuistosta ajoimme syömään kohtuullisen lähellä olevaan ravintolaan, jota tosin jouduimme etsimään jonkin aikaa. Ruokaa jouduimme odottamaan lähemmäs tunnin, mutta ruoka oli hyvää ja vatsansa sai täyteen. Siitä lähdimme kävelemään läheiselle rannalle, joka oli monta kilometriä pitkä hiekkaranta, luonnollisesti Itämeren rannalla. Vesi oli vuodenaikaan nähden hyvin lämmintä, ja päätimmekin palata samaan paikkaan seuraavana päivänä.

Hyvin nukutun yön jälkeen söimme rauhassa aamupalan Sagadin hotellin yhteydessä olevassa "ruokalassa". Aamupala oli aivan ihana ja ruokatila rauhallinen sekä tunnelmallinen. Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavaramme hotellihuoneista takaisin laukkuihin, luovutimme huoneiden avaimet ja lähdimme ajamaan kohti toista lähistöllä olevaa kartanoa, Vihulaa. Vihulaankin ajomatka oli jotain puolen tunnin pintaan. 

Vihula oli "paremman väen paikka", kartano oli järkyttävän suuri ja pihapiiri puistomainen ja avara. Itse pidin henkilökohtaisesti enemmän Sagadin tunnelmasta, Vihula oli omaan makuuni turhan suuri. Vihulan kartanon ympäristössä oli ties mitä minigolfratoja ja kylpylöitä. Lisäksi sieltä löytyi parin kilometrin luontopolku, joka oikeasti lähenteli kilometriä. Maisemat olivat kuitenkin miellyttävät, mutta pettymys oli suuri reitin "loppuessa kesken". 

Vihulassa aikaa vierähti kuitenkin aikaa jonkin verran, koska tällä kertaa kuvailimme enemmän kuin edellisissä kohteissa. Nälkä kuitenkin tuli, joten lähdimme (taas) ajamaan kohti päivän varsinaista pääkohdetta, edellisenä päivänä löytämäämme rantaa. Ensin kävimme kuitenkin syömässä ruokaa samassa paikassa kuin edellisenäkin päivänä, nyt ruoka tuli hiukan nopeammin. 

Ranta oli sanalla sanoen mahtava, reilusti yli kilometrin mittainen hiekkaranta, rantapolku ja ties kuinka paljon tilaa. Pääosin saimme olla aikalailla omassa rauhassamme, muutamia ihmisiä kohtasimme. Tai no, ihmisiä oli, mutta niin oli lääniäkin, johon asettua. 

Nautimme rannalla monta tuntia, jonka jälkeen jouduimme suuntaamaan kohti Tallinnan satamaa. Iltalaivalla palasimme kotiin monta uutta muistoa kainalossa. 

Reissuna tämä oli ehdottomasti käymisen arvoinen ja mukava, enkä edes olisi halunnut viettää matkaani Tallinnan keskustassa/muissa niin kutsutuissa turistirysissä. Sagadin kartanoa suosittelen ehdottomasti, henkilökunta oli mukavaa ja ruoka älyttömän hyvää! Suosittelen myös kokeilemaan erilaista tyyliä toteuttamaan viikonlopun loma.

Kuvattavia kohteita ja kauneutta oli hurjan paljon, eikä sitä fiilistä pystynyt edes tallentamaan kuviin. Ottamiini kuviin en ole kovinkaan tyytyväinen: en saanut niihin sitä tunnetta, jota niihin hain.

KIINNOSTIKO TÄLLAINEN POSTAUS MILLÄÄN MUOTOA?

JAKSATTEKO LUKEA JATKOSSAKIN MATKAPOSTAUKSIA?

MITÄ PIDITTE POSTAUKSEN TOTEUTUSTAVASTA?