Unihiekkaa

 Vaaleanharmaa turkki kauniine liukuvärjäyksineen, joulukonvehdin väriset silmät & innostuksesta väpättävä kaunis, pikimusta kuono. Suuri suu aukeaa, vaaleanpunainen kieli tulee esiin ja silmät sulkeutuvat nautinnosta. Korvat kääntyvät hiukan sisällepäin. Otsaan ilmestyy ryppyjä.

Pian haukotus on ohi ja kaunis, vaaleanpunainen maha osuu vielä hiukan märkään nurmikkoon. Kaunis pää osuu maahan, korvat menevät luimuun osoittaen omaa tyytyväisyyttään. Häntä laskeutuu alas koiran rentoutuessa, takajalat venyvät sammakkoasentoon pennun venytellessä itseään.

Se valmistautuu päivälevolle, mutta pian ohitse liitävä, rumasti kraakkuva variksenpoikanen häiritsee tätä ihanaa näkyä, kaunista, rentouttavaa näkymää. Sekunnin murto - osassa koiranpentu pomppaa ilmaan ja lähtee haukkuen vahtimaan omia luitaan. Ovathan varikset joskus syöneet tämän ruoat, joten on syytäkin vahtia kumiluiden ja ikivanhan hirvensorkan puolesta. Kärpäset pörräävät inhotavasti suristen koiran herkkujen ympärillä ja pieni itikka pistää ilkeästi pentua kuonoon. Tämä saa aikaan kuonon hankaamisen, tietenkin se itikanpurema kutittaa.

 Kun kärpäset ja varis on hoideltu, on aika palata varjoon lepäämään ja nukkumaan hellän rapsutuksen kanssa. On rankkaa vartioida päivä päivältä, tunti tunnilta ja minuutti minuutilta, viedäänkö luut kuonon edestä, vai syödäänkö oma ruoka lautaselta, kun sitä ei heti jaksa syödä. Päiväunet kuuluvat vielä pienelle lapsoselle, ei sen tehtävä ole vahtia pihaa koko aikaa. Ihmisen ollessa vieressä se luottaa siihen, että sen luut ovat turvassa ja se saa luvan nukahtaa ilman paineita. 

Rapsutus vähenee hajamieliseksi ja hitaammaksi vaihtaen aina välillä paikkaa kaulalta poskelle, poskelta mahaan ja mahasta selkään. Karvaa lähtee vieläkin, vaikka kohta on jo syksy. Pentukarvaa löytyy vielä varsinaisen karvapeitteen alla - niinpä kuumat, kolmenkymmenen asteen helteet olivat pennulle yhtä kidutusta. Huh, se on jo onneksi ohi!

 Silmät muuttuvat unisiksi ja pikkuhiljaa painuvat kiinni. En siltikään tiedä, onko se unessa, sikeässä vai koiranunessa - ainakin sen hengitys on rento ja rauhallinen, joka on hyvä merkki. 

Maapallo pyörii liian nopeasti ja pian varjoisa paikka onkin jo täydessä paahteessa. Väsymys painaa kuitenkin päälle ja tekee mieli nukkua, mutta paahteessa on liian kuuma, sen tajuaa sekin. Se nousee hitaasti huokaisten ja kävelee venytellen eteenpäin sireenipensaiden varjoon jatkamaan päivälepoaan. Luukin on sopivasti vieressä.

 Koiranpennulla on kuitenkin paljon asiaa - ilmeisesti unihiekat karisivat siis osaksi silmistä. Se kääntyy hitaasti selälleen rentoutuen ja raskaasti huokaisten. Tassu nousee ylös kerjäävään ja käskevään asentoon. Välillä pää kohoaa ylös kosteahkosta ruohosta, ja ilme on niin suloinen, ettei sitä voi kertakaikkiaan vastustaa. Pakko rapsuttaa. Ihan pakko. Ei voi mitään. 

Pentu kieriskelee maassa nautinnollisesti osoittaen, mistä pitäisi rapsuttaa juuri tällä hetkellä. Usein se oikea kohta löytyykin, silloin etuhampaat tulevat esiin ja suusta tulee ulos jotain ihmeellistä pulputusta, josta on aivan mahdotonta saada millään tapaa selvää. 

Valitettavasti hetki kuluu liian hitaasti, ja pian pitää mennä syömään. Koiraa se ei näytä haittaavan kovinkaan paljoa, vaan se saa vihdoin ja viimein rauhan nukkua omaa untaan. Koiranunta. Kun katson seuraavan kerran ikkunasta ulos, se on vaihtanut paikkaa keskelle pihaa ja on aivan sikeässä unessa. Sitä ei herättäisi enää norsukaan.

Kuvankaunis

 Kauniisti soliseva, vallattomana virtaava metsäpuro,

 Vaaleanpunainen viattomuus,

 Tuulessa heiluva heinänkorsi,

 Suuren puun suuri juurakko, joka kätkee sisäänsä salaisuuksia,

Alla oleva kuva Sylvian kuvakilpailuun!

 Maariankämmekkä suon laidassa pitkospuiden vieressä,

 Maisema, joka täyttyy metsästä ja sen lumoavasta tuoksusta,

 Puuhun kiiruhtava perhosentoukka,

 Rakkaakin rakkaampi koira,

 Koira, joka haukottelee pitkän päivän jälkeen Auringon painuessa levolle,

 Näköala, joka lumoaa katsojansa,

 Tuulen mukana lipuvat pilvenhattarat,

 Ilta-Auringossa kylpevä koivu, jonka lehdet värjäytyvät kauniin keltaisiksi mailleen laskevan Auringon osuessa niihin,

 Maailman upein auringonlasku,

 Pilvet, jotka eivät tottele kenekään tahtoa, vaan kulkevat, miten haluavat,

Mitä muuta voi toivoa?

Ei elämä oo vakavaa kuin haudassa!

Täällä Etelä- Suomessa säät ovat vaihdelleet kaatosateesta ja +8'c - asteesta täyteen auringonpaisteeseen ja yli kahteenkymmeneen lämpöasteeseen. Säiden vaikutuksen on huomannut varsinkin Pörristä erittäin selkeästi. Sadesäällä se nukkuu koko päivän pikkuruisella kerällä häkissään tai sisällä, mutta kun aurinko paistaa, niin silloin se lepäilee varjossa ja jahtaa variksenpoikasia ja pikkulintuja. Monta huvittavaa tarinaa olisi vielä kerrottavana, kuvia jaettavana ja kaiken lisäksi sormet, jotka haluaisivat jo päästä kirjoittamaan teille erinäisiä tarinoita tästä pienestä riiviöstä, joka ei aina ole ihan riiviö, vaikka niin voisi luulla...

Ensimmäinen näistä tarinoista sijoittuu erääseen sadepäivään, jolloin Pörri ei halunnut ulkoilla ollenkaan, vaikka ulkokoirahan sen kuuluisi olla. Sää oli viileä, lähellä kylmää, ja heräsin vasta yhdeksän ja kymmenen välissä siihen, kun sadepisarat takovat huoneeni ikkunaa rauhoittavasti. Ensin käyn katsomassa, mitä koira tekee, onko sillä hätää? Eipä tietenkään, masentuneen oloisena se nukkuu kopissaan niin, että voin nähdä vain sen pienet takatassut ja hännänpään, joka pilkistää ulos kopista. Annan sen nukkua pari tuntia, jonka jälkeen käyn yöpaidassa päästämässä sen pikaisesti ulos. 

Silloin Pörri venyttelee hartaasti ja ravistaa itseään, jonka jälkeen se kömpii erittäin hitaasti ja vaivalloisen oloisesti ulos häkistään. Se yrittää kaivautua yöpaitani alle sateensuojaan, mutta kyykistyn märälle asvaltille ja silitän sen päätä sanoen, että se voi tulla sisälle, jos vain tahtoo. 

Menen sisälle, ja ovelta kuuluukin pientä rapsutusta. Minulla on kuitenkin märkä pyykkikasa käsissäni, joten en pääse heti avaamaan. Yritän olla mahdollisimman nopea, ja lasken pestyt pyykit maahan koriin, mutta siinä vaiheessa Pörri on rapsuttanut ovea jo toisenkin kerran.

Kun vihdoin pääsen ovelle, on Pörri jo matkalla pois. Sen häntä ja korvat riippuvat alhaalla surullisina, ja minua katsoessaan sen ilme kysyy, että." Oletko varma, että pääsen sisälle?" Sydän meinaa sulaa, kun näen sen katseen.

Päästän Pörrin sisälle, ja se menee suoraan omaan sohvaansa ja laittaa kauniin päänsä pienten tassujensa väliin. Haen pienen käsipyyhkeen, ja alan kuivata sitä. Siitä näkee, että se nauttii hierovan rentouttavasta "käsittelystä", jonka jälkeen se jää makailemaan omaan sohvaansa samalla, kun katselen sitä suurella hellyydellä.

Kuten kaikki ihmiset, myös minä unohdan jotain aina tietyin väliajoin. Olen unohtanut laittaa sisälle vettä, joten Pörri viisaana koirana kömpii ovelle ja raapaisee sitä. Päästän sen ihmetellen ulos - miksi se nyt kaatosateeseen haluaisi? Liikutun, kun huomaan sen menevän omalle vesikupilleen, joka on terassilla. Pidän ovea auki, ja kehun tyttöä fiksuksi koiraksi, kun se noin osasi tehdä. Omatunto kuitenkin painaa unohtamisen takia, ja lohdutukseksi Pörri saa uuden nahkaluun.

Toinen näistä tapahtui eräänä aurinkoisena ja lämpimänä päivänä. Kyseinen päivä oli ensimmäinen päivä, jolloin kaivoin retkiviltin esille, ja lähdin pihalle 'ottamaan aurinkoa', eli todellisuudessa makaamaan pihalle tyrnipensaiden varjoon ihastelemaan taivaalla lipuvia pilvenhattaroita.
Koska kaikki ei kuitenkaan ole ruusuista, ei tämäkään sujunut kuin hiusten harjaaminen, joka sekään ei aina ole helppoa. Pörri 'kilttinä tyttönä' tulee sitten auttamaan pihan sisustuksessa parhaansa mukaan, ja vaatii liki kymmenen minuuttia, jotta ruudullinen retkiviltti saadaan aseteltua omalle paikalleen tyrnipuiden juurelle.

Käyn makaamaan rauhallisesti huokaisten ja asetun katselemaan pilviä unelmoiden samalla ties mistä hölmöstä. Herään ajatuksistani, kun tunnen jonkin  karvaisen koskettavan minua pienesti ja hennosti. Kohta sen jälkeen tunnen, kuinka jaloilleni lasketaan jonkin verran painoa. Katson ympärilleni ja esitän hämmästynyttä, vaikka tiedän, kuka katsoo minua hiukan kummastuneena.
Liikutun, ja silmiini kohoaa nestettä. En itke, mutta se on lähellä maailman parhaan koiran katsoessa minua kiintymystä tihkuen. Ehkä olen joskus tehnyt jotain oikein?

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä tarinana toimii seuraava: Tämä sijoittuu pari päivää edellisen jälkeen - taas on aurinkoinen ja lämmin sää, sekä retkiviltti. Nyt oltiinkin takapihalla kolmen ihmisen voimin, sekä tietenkin aina yhtä ihana Pörri häsläsi vierellä.
Kesken rauhoittavan pilvienkatseluhetken nostan päätäni, ja olen juuri läiskäisemässä kättäni vaaleanpunaisen lippalakin päälle, mutta koira on nopeampi. Se nappaa lippalakin pieni kurittomuuden pilke silmissään, ja omalla tavallaan nauraa meille siitä, kuinka hölmöjä loppujenlopuksi olemmekaan.

Eipä sitten muuta; Juoksemaan vain!

Näin meillä, miten teillä?